HYVINVOINTI RAKENTUU PIENISTÄ JA SUURISTA ASIOISTA  – Pia Kara

/ /

Tämä blogiteksti on tuotettu osana Aktiivinen toimijuus -yhdenvertaisuutta, syrjimättömyyttä ja osallisuutta edistävät palvelut -ryhmähanketta. Hanke on Euroopan unionin osarahoittama. Kirjoittaja Pia Kara työskentelee ryhmähankkeen osatoteuttajana toimivan Romano Missio ry:n osahankkeen projektikoordinaattorina.

 

 HYVINVOINTI RAKENTUU PIENISTÄ JA SUURISTA ASIOISTA

Mitä terveys ja hyvinvointi meille tarkoittavat? Onko hyvinvoiva ihminen sellainen, jolla ei ole sairauksia, joka syö terveellisesti ja liikkuu riittävästi? Vai voiko ihminen voida hyvin, vaikka elämässä olisi sairauksia, huolia tai muita vaikeuksia?

Terveys ja hyvinvointi muodostuvat monista toisiinsa liittyvistä asioista. Ravinto, liikunta, uni ja lepo ovat tärkeitä, mutta yhtä lailla merkitystä on ihmissuhteilla, mielekkäällä tekemisellä, taloudellisella tilanteella, turvallisuuden tunteella ja sillä, että kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä.

Hyvinvointi ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi aina sujua hyvin. Jokaisella on huonoja päiviä ja elämäntilanteita, joissa omat voimavarat ovat koetuksella. Myös sairauden kanssa voi elää hyvää ja merkityksellistä elämää.

 Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys

Hyvinvointia rakennetaan usein arjessa ja pienin askelin. Säännöllinen ruokailu auttaa jaksamaan. Liikkumisen ei tarvitse tarkoittaa kuntosalia tai tavoitteellista urheilua. Tavallinen arkiliikunta, kuten kävely, portaiden käyttäminen tai vaikkapa pihatyöt, ovat kaikki hyviä tapoja pitää itsestä huolta. Myös uni ja lepo ovat tärkeä osa terveyttä. Joskus hyvinvointia edistävä teko voikin olla se, että pysähtyy ja antaa itselleen luvan levätä.

Kuva: Jonne Heinonen/THL

Mielen hyvinvointi kulkee käsi kädessä fyysisen terveyden rinnalla. Pitkittynyt stressi, huoli tai yksinäisyys voivat kuluttaa voimavaroja. Myös jokin sairaus, kipu tai toimintakyvyn heikkeneminen voivat vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen.

Mielen hyvinvointia tukevat esimerkiksi turvalliset ihmissuhteet, mielekäs tekeminen, riittävä uni ja lepo sekä tunne siitä, että oma elämä on merkityksellistä. Hyvinvoiva mieli ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi olla aina iloinen tai jaksaa.  Joskus tärkein askel hyvinvoinnin edistämiseksi on avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen.

 Hyvinvointi ei ole vain yksilön vastuulla

Terveydestä puhuttaessa on helppo ajatella, että jokainen voi itse päättää, miten terveellisesti elää. Todellisuudessa kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja. Taloudellinen tilanne, elämän haasteet, terveys, arjen kuormitus ja palvelujen saatavuus vaikuttavat siihen, millaisia vaihtoehtoja ihmisellä on.

Myös kohtaamisella on palveluissa suuri merkitys. Kun ihminen tulee kuulluksi, saa ymmärrettävää tietoa ja kokee, että hänen asiansa otetaan vakavasti, luottamus palveluihin vahvistuu. Vastaavasti kielteiset kohtaamiskokemukset voivat nostaa kynnystä hakea apua uudelleen.

Siksi terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen kuuluu sekä henkilölle itselleen että meille kaikille, jotka työskentelemme ihmisten parissa. Yhdenvertaiset ja saavutettavat palvelut sekä ammattilaisten valmiudet kohdata erilaisia asiakkaita ovat tärkeä osa hyvinvoinnin edistämistä.

Romano Mission osahankkeessa tätä näkökulmaa on vahvistettu muun muassa kehittämällä ammattilaisille suunnattu Romaniasiakkaan kohtaaminen -koulutus. Sen tavoitteena on lisätä tietoa romanikulttuurista, vahvistaa hyviä kohtaamisen ja vuorovaikutuksen käytäntöjä sekä tukea yhdenvertaisten palvelujen toteutumista.

 Hyvinvointia yhdessä

Romano Mission osahankkeen KokoNainen-ryhmätoiminnassa terveyttä ja hyvinvointia tarkastellaan kokonaisuutena. Ryhmissä voidaan pysähtyä pohtimaan esimerkiksi omaa arkea, voimavaroja, mielen hyvinvointia, ihmissuhteita ja sitä, millaiset pienet muutokset voisivat tukea omaa jaksamista. Yhteinen keskustelu voi antaa uusia ajatuksia, vertaistukea ja rohkeutta myös sellaisten asioiden pohtimiseen, joista ei ole aiemmin ollut helppo puhua.

Sastipe tukke – hankkeen Rosita Asp vieraili ryhmässämme kertomassa terveellisestä ruokavaliosta (Kuva: Pia Kara)

Tällä viikolla ryhmässämme käsiteltiin terveyttä ja mielen hyvinvointia. Vieraaksemme saapui Suomen Romaniyhdistys ry:n Sastipe tukke -hankkeen edustaja Rosita Asp, joka kertoi terveellisestä ruokavaliosta ja sen merkityksestä hyvinvoinnille. Vierailu toi ryhmän yhteiseen keskusteluun tietoa ja uusia näkökulmia terveyden edistämiseen.

Miten sinä voit?

Hyvinvoinnin vahvistamiseksi ei aina tarvita suurta elämänmuutosta. Joskus voi olla hyvä pysähtyä aivan yksinkertaisen kysymyksen äärelle: Miten minä voin juuri nyt? Vastaus voi olla tänään erilainen kuin huomenna. Joskus voimme hyvin, joskus tarvitsemme enemmän tukea. Molemmat ovat osa elämää.

Hyvinvointi rakentuu pienistä ja suurista asioista; omista voimavaroista, läheisistä ihmisistä, mielekkäästä tekemisestä, terveydestä ja mahdollisuudesta saada tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Ja joskus ensimmäinen askel kohti parempaa hyvinvointia on yksinkertaisesti se, että pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan itseään.

 

 

Romaninuorten rinnalla – oppeja, joita en osannut odottaa Mertsi Berg

/ /

Kirjoittaja työskentelee Terne Apre – hankkeen hankepäällikkönä. Työssään Hän tarkastelee erityisesti nuorten kohtaamista, osallisuutta, ennaltaehkäisevää työtä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

MITÄ OLEN OPPINUT ROMANINUORILTA?

 

Olen työskennellyt romaninuorten parissa kahdeksan vuoden ajan. Työ on opettanut minulle paljon nuorisotyöstä, johtamisesta, yhteiskunnasta. Kaikkein tärkeimmät asiat olen kuitenkin oppinut romaninuorilta itseltään. Osa näistä opeista on ollut sellaisia, joita en olisi osannut etukäteen ajatella. Osa on muuttanut tapaani katsoa omaa työtäni. Tässä muutama asia, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni.

 

LUOTTAMUSTA EI VOI KIIREHTIÄ

 

Ammattilaisena on helppo ajatella, että kun nuori tulee meille, pääsemme nopeasti asioissa eteenpäin. Keskustellaan tilanteesta, asetetaan tavoitteet ja sovitaan seuraavat askeleet. Nuori ei kuitenkaan välttämättä ajattele asiaa samalla tavalla. Hän saattaa ensin haluta tietää, kuka minä olen. Miksi olen tässä? Voinko oikeasti luottaa sinuun? Oletko tässä vielä huomenna? Joskus työn tärkein vaihe onkin se, ettei yritetä ratkaista mitään.Ollaan vain läsnä. Luottamus syntyy teoista, ei lupauksista. Ja sen rakentaminen voi viedä aikaa.

 

KÄYTÖS EI AINA KERRO TARPEESTA

 

Nuori voi olla vihainen, välinpitämätön, vaikeasti tavoitettava tai torjua tarjotun avun.Helposti katsomme ensin käyttäytymistä. Työssäni olen kuitenkin oppinut katsomaan yhä enemmän sen taakse, mitä tämä nuori yrittää tällä käytöksellä kertoa? Joskus torjunta voi tarkoittaa sitä, ettei nuori ole vielä valmis luottamaan. Joskus kova ulkokuori voi suojata epävarmuutta. Joskus nuori näyttää siltä, ettei tarvitse ketään, tarvitseekin juuri silloin jonkun rinnalleen. Tämä ei tarkoita, että kaikki käytös pitäisi hyväksyä. Se tarkoittaa, että meidän pitäisi yrittää ymmärtää ennen kuin määrittelemme.

 

 

 

PIENI ASKELKIN VOI OLLA VALTAVA

 

Olen oppinut katsomaan muutosta hieman eri tavalla. Jos nuori, joka ei ole ollut kiinni missään toiminnassa, tulee ensimmäisen kerran tapaamiseen, se voi ulkopuolisen silmissä näyttää pieneltä asialta. Minulle se ei enää ole sitä. Jos nuori, joka ei ole pystynyt puhumaan omasta tilanteestaan, kertoo ensimmäistä kertaa tarvitsevansa apua, se on muutos. Jos nuori alkaa pohtia koulua, vaikka ei vielä hae opiskelupaikkaa, se on muutos. Jos päihteiden käyttö vähenee edes vähän, se on muutos. Kun nuori alkaa uskoa siihen, että oma tulevaisuus voisi näyttää erilaiselta, se on ehkä kaikista tärkein muutos. Nuoren elämässä muutos tapahtuu harvoin yhdellä suurella päätöksellä. Se tapahtuu pieninä askelina.

 

AMMATTILAINEN EI AINA TIEDÄ PARHAITEN

 

Tämä on ehkä yksi vaikeimmista opeista. Meillä ammattilaisilla on koulutus, kokemusta ja tietoa palvelujärjestelmästä. Me tunnemme vaihtoehtoja ja osaamme neuvoa. Mutta nuori tuntee oman elämänsä. Nuori tietää, miltä hänen tilanteensa tuntuu. Nuori tietää, mitä hän pelkää. Nuori tietää, mikä hänen elämässään toimii ja mikä ei. Siksi nuoren kuunteleminen ei ole vain hyvää kohtaamista. Se on myös ammattitaitoa.

 

YKSI IHMINEN VOI OLLA MERKITTÄVÄ

 

Olen nähnyt, kuinka tärkeää nuorelle voi olla se, että hänen elämässään on edes yksi aikuinen, joka ei luovuta hänen suhteensa. Ei ratkaise kaikkea. Ei lupaa liikoja. Ei aina edes tiedä, miten tilanne saadaan muuttumaan. Mutta pysyy rinnalla. Joskus juuri se voi olla ensimmäinen kokemus siitä, että joku uskoo nuoreen silloinkin, kun nuori ei itse vielä usko itseensä.

 

 

 

NUORISOTYÖSSÄ EI AINA NÄE TYÖNSÄ LOPPUTULOSTA

 

Tämä on ehkä tärkeä oppi myös itselleni johtajana. Haluaisimme nähdä työn tulokset.Haluaisimme tietää, mitä tapahtui. Haluaisimme pystyä osoittamaan, että tällä tapaamisella, tällä hankkeella tai tällä työntekijällä oli merkitystä. Kaikki työ ei kuitenkaan näy meille loppuun asti. Nuori voi jatkaa matkaansa vuosia sen jälkeen, kun meidän työskentelymme on päättynyt. Emme välttämättä koskaan saa tietää, mikä yksittäinen kohtaaminen, keskustelu tai viesti jäi hänen mieleensä. Se voi tuntua joskus turhauttavalta. Toisaalta juuri siinä on jotain hienoa. Meidän ei tarvitse omistaa nuoren muutosta. Meidän tehtävämme on auttaa häntä ottamaan seuraava askel.

 

LOPUKSI

Kun aloitin työskentelyn romaninuorten parissa, ajattelin tietäväni melko paljon nuorisotyöstä. Nyt ajattelen, että mitä enemmän opin, sitä paremmin ymmärrän, kuinka paljon en vielä tiedä. Se onkin hyvä lähtökohta tälle työlle. Romaninuorten kanssa työskentely ei ole vain sitä, että me viemme nuorille tietoa, palveluita tai tukea. Se on myös sitä, että me kuuntelemme. Opimme ja muutamme omaa toimintaamme. Ja ennen kaikkea kohtaamme nuoren ihmisenä – emme ongelmana, tilastona tai palvelujärjestelmän asiakkaana. Ehkä tärkein oppini onkin lopulta hyvin yksinkertainen:

Nuori ei tarvitse aina ihmistä, jolla on kaikki vastaukset. Nuori tarvitsee ihmisen, joka kuuntelee häntä.

 

 

Jasminin blogikirjoitus

/ , /

Kirjoittaja Jasmin Nyman työskentelee Romano Missio Ryn: osahankkeessa palveluohjaajana. 

Hei,

Nyt oli minun vuoroni kirjoittaa blogia, kerron teille vähän meidän työn kuulumisia.

Meidän Romano Missio ry osahanke on nyt pyörinyt vähän yli kaksi vuotta, ollaan siis jo loppusuoralla, koska hanke päättyy tämän vuoden viimeinen päivä.

Tämän kahden vuoden aikana meillä on ollut viisi ryhmää, joista jokainen ryhmä on kestänyt n. kolme kuukautta. Ryhmätoimintaan on osallistunut kahden vuoden aikana 38 naista. Lisäksi on työskennelty useiden naisten kanssa, jotka eivät ole osallistuneet ryhmätoimintaan sekä otettu meille koulun kautta tet-harjoittelijoita.

Mielestäni naisten rinnalla kulkeminen ja yhdessä olo on ollut koko työn paras osuus. Kaikissa ryhmissä meillä on ollut huippu hyvä yhteishenki ja on saatu välillä itkeä ja sitten taas nauraa yhdessä. Jokainen nainen on voinut tulla paikan päälle omana itsenään ja ollut hienoa huomata miten jokainen ryhmäläinen on tukenut toinen toistaan.

Ryhmään osallistuvat naiset kehittivät meidän kanssa KokoNainen- sosiaalisen kuntoutuksen menetelmän, joka tulee jatkossa käyttöön Romano Mission toimintoihin. Menetelmän aiheet nousi suoraan naisten ideoista ja kokemuksista. Pia pomoni on huippu kirjoittaja, joka osasi poimia keskustelun tärkeimmät osat sai ne tiivistettyä kansiin. Ei meinaan ollut ihan helppo työ, koska meillä juttua on riittänyt 😊.

Viimeinen ryhmä jatkaa vielä tämän syksyn marraskuuhun saakka ja sen jälkeen me työntekijät tehdään hankkeen lopputyöt ja päätetään tämä hanke.

Päällimmäisenä olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla naisten tukena. Nämä naiset on lähtenyt kotoa satoi tai paistoi sekä jaksaneet sitoutua ryhmätoimintaan.

Olen tullut joka maanantai mielelläni töihin ja on ollut ilo työskennellä teidän jokaisen kanssa.

Laitan tähän vielä yhden meidän osallistujan kommentin tästä hankkeesta.

 

”Tänne saa tulla kuka haluaa. Voin olla ihan omana itsenäni ja ei

mitenkään hienona tarvitse olla. Meille kaikista tärkeintä, että me saadaan tulla

sellaisenaan, ja otetaan vastaan sellaisenaan. Kukaan ei syle eikä katso ja se

on iso asia tänä päivänä, koska ihmiset luokitellaan, että voi tuolla ei oo hie-

noa hametta tai kenkiä, tuolla ei oo tukka kammattu, mikä on ihan väärin. Tämä

on matalan kynnyksen paikka”

 

Tämän hankkeen loputtua en vielä tiedä mitä teen, eli näillä näkymin tulen olemaan työtön. Järjestöille on tulossa entistä kovempia leikkauksia ja uusien hankkeiden saaminen on yhä hankalampaa. Kuitenkin olen jättänyt elämäni kaikki osa-alueet Jumalan käsiin, joten ne ovet, jotka on tarkoitus avautua aukeaa ja jos on tarkoitus vielä työskennellä Romano Missiolla niin kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

Toivotan jokaiselle hyvää syksyä.

Jasmin

Iloa ja surua – elämän kaksi vierasta – Jussi Ärling

/ , /

Kirjoittaja Jussi Ärling toimii palveluohjaajana Romano Missio Ry:n Uusi Arvokas Elämä -projektissa.

Kevät ja kesä ovat olleet monella tavalla surullista aikaa. Olemme saaneet kuulla perheiden keskellä suruista ja menetyksistä – sellaisista menetyksistä, joita ei voi enää tässä elämässä korjata. Läheisen ihmisen menettäminen tuo mukanaan tuskaa, surua ja joskus myös paljon hämmennystä. On tilanteita, joissa sanat tuntuvat riittämättömiltä. 

Samalla kaiken surun keskellä olemme saaneet kuulla myös iloisia uutisia. 

Joku nuori on saanut teoriakokeen läpi ja pian myös ajokortin. Toinen on onnistunut ajokokeessa. Joku nuori on saanut opiskelupaikan juuri siitä koulusta, johon hän on toivonut pääsevänsä. Pieniä ja suuria onnistumisia, jotka tuovat iloa niin nuoren itsensä kuin hänen ympärillään olevien ihmisten elämään. 

Muutamia päiviä sitten menin erääseen kotiin itse surullisena ja murheellisena. Viime aikojen tapahtumat ja ihmisten menetykset olivat painaneet mieltäni. Olin ajatellut paljon sitä, kuinka joidenkin ihmisten elämä päättyy aivan liian aikaisin ja kuinka paljon surua heidän lähtönsä jättää läheisten sydämiin. 

Sitten tapahtui jotakin yllättävää. 

Kodin nuori alkoi keskustella kanssani opiskelusta. Hän kertoi ajatuksiaan opiskelun tärkeydestä ja siitä, millaiseen ammattiin hän haluaisi tulevaisuudessa valmistua. Hänen puheestaan välittyi selkeä kuva tulevaisuudesta ja suunnitelmista, jotka olivat aivan realistisesti toteutettavissa. 

Kuuntelin häntä ja huomasin, kuinka oma mieleni alkoi muuttua. 

Hetki sitten olin ollut surullinen, mutta nyt sisälleni tuli ilo. Tuntui aivan kuin pilvien välistä olisi tullut valonsäde. 

Tuo kohtaaminen pysäytti minut. 

Ilo ja suru kuuluvat elämään. 

Suru ei ole se vieras, jonka toivoisimme tulevan kylään. Silti se tulee joskus kutsumatta. Se voi astua elämäämme menetyksen, sairauden, pettymyksen tai jonkin muun vaikean tilanteen kautta. 

Ilo taas olisi vieras, jonka toivoisimme olevan aina tervetullut. 

Mutta olen miettinyt myös sitä, menettäisimmekö ilon merkityksen, jos elämä olisi aina pelkkää iloa? 

Ehkä juuri surun keskellä opimme näkemään ilon aivan uudella tavalla. 

Kun olemme itkeneet, osaamme ehkä paremmin arvostaa naurua. Kun olemme menettäneet jotakin tärkeää, opimme ehkä pitämään paremmin kiinni siitä, mitä meillä vielä on. Kun olemme kulkeneet pimeässä, pienikin valonpilkahdus tuntuu erityisen kirkkaalta. 

Tuon nuoren kanssa käyty keskustelu oli minulle juuri sellainen valonpilkahdus. 

Se muistutti minua siitä, että vaikka ympärillämme olisi surua, elämässä on edelleen tulevaisuutta. On haaveita, suunnitelmia, uusia alkuja ja mahdollisuuksia. 

Ja ehkä juuri siinä on yksi elämän suurista opetuksista: surun ei tarvitse saada viimeistä sanaa. 

Raamatussa sanotaan: 

”Illalla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.”
Psalmi 30:6 

Tuo Raamatun kohta ei lupaa, ettei elämässämme olisi iltoja, jolloin itkettää. Niitä tulee. Mutta se muistuttaa siitä, ettei yö kestä ikuisesti. 

Aamu tulee. 

Vaikka emme vielä tietäisi, milloin se tulee tai miltä se näyttää, Jumala voi tuoda keskellemme uuden ilon ja toivon. 

Ehkä meidän tehtävämme ei aina ole löytää suurta iloa. Joskus riittää, että huomaamme pienen valon keskellä pimeyttä. 

Yksi nuori, joka kertoo tulevaisuuden suunnitelmistaan. 

Yksi onnistunut koe. 

Yksi opiskelupaikka. 

Yksi hymy. 

Yksi keskustelu. 

Yksi hetki, jolloin huomaat, että mieli kirkastuu. 

Ne voivat tuntua pieniltä asioilta, mutta joskus juuri pienissä asioissa Jumala muistuttaa meitä siitä, että elämä jatkuu. 

Suru saa olla läsnä, mutta se ei saa viedä meiltä toivoa. 

Ja kun ilo jälleen saapuu, otetaan se vastaan. Ei itsestäänselvyytenä, vaan lahjana. 

Sillä ehkä juuri surun jälkeen ilo tuntuu kaikkein kirkkaimmalta.

Sinua siunaten  

Jussi Ärling 

 

Pienin ja suurin askelin – Rosita Asp

/ , /

Kirjoittaja Rosita Asp toimii palveluohjaajana Romano Missio Ry:n Naisten Kulma -hankkeessa.

Olen nyt kirjoittaessani kerennyt työskentelemään Naisten Kulmalla palveluohjaajana 7 kuukautta, ja tuntuu kuin aika olisi mennyt kuin pikajuna. Paljon on tullut uutta tietoa. Voi kai jo sanoa, että talon tavoille (Missiokeskuksen) olen oppinut sekä Naisten Kulman tavan tehdä asiakastyötä. Kiitos kuuluu Katille, työparilleni, joka on ahkerasti jaksanut muistuttaa, neuvoa ja opastaa, miten asiat on tavattu Kulmalla hoitaa. Oppimista on siis reilun puolen vuoden aikana ollut riittämiin, mutta oma tapani tehdä on pikkuhiljaa saanut muotonsa.

Turvallisuusselvityksessäkin kerkesi vierähtämään aikaa. Selvitys valmistui vasta maaliskuun loppupuolella. Äkkiä olikin jo toukokuu, kunnes saatiin vihdoin sovittua tapaaminen Vanajalle Rikosseuraamuslaitoksen kanssa infotilaisuudesta ja uuden työntekijän esittelystä. Tämä oli askel eteenpäin. Järjestimme Katin kanssa infotilaisuuden kesäkuun alussa henkilökunnalle ja naisvangeille. Vierailun lähestyessä minua jännitti ja mietitytti moni asia. Toiminko oikein, osaanko olla niin kuin vankilassa pitää olla, miten naiset ottavat minut vastaan jne. Huokauksin ylöspäin lähdimme Katin kanssa matkaan. Päivä meni paremmin kuin osasin ajatellakaan. Työntekijöille info meni hienosti, ja naisten tapaamistakin olin turhaan jännittänyt. Tapasimme naisia ja saimme kertoa tekemästämme työstä. Kerroin itsestäni ja sain tulla tutuksi uutena työntekijänä. Kaiken kaikkiaan päivä oli mielenkiintoinen ja antoisa. Monta naista, monta tarinaa ja monia hoitamattomia sisäisiä maailmoja. Syyskaudella pääsemme sitten tositoimiin vankien kanssa.

Suurimpia askeleita Naisten Kulmalla työskennellessäni tämän reilun puolen vuoden ajan olen saanut ottaa omassa tavassani ajatella. Vaikka olenkin aina pyrkinyt kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja muodostamaan hänestä mielipiteen vasta, kun minulla on ihmisestä oma kokemus ja tuntemus. Sosiaalisesta mediasta olemme varmasti jokainen saaneet lukea romanitaustaisten tekemistä rikoksista ja siitä, miten 99 % pilaa sen lopun 1 % maineen. Vastaan on isketty erilaisin keinoin kollektiivisen vastuun sijaan yksilönvastuuta peräänkuuluttaen. Valtaväestö tuntuu keskuudessaan ymmärtävän yksilönvastuun paremmin kuin muiden ryhmien kohdalla. Totuus on, että rikostaustaisia riittää suhteutettuna romanien määrään, mutta ei se silti tee minusta tai sinusta syyllistä sen kolmannen tekemään rikokseen.

Se suurin askel, jonka olen saanut ottaa, on ollut huomata, mikä potentiaali näissä naisissa on, joita olen saanut kohdata. On toki hetkiä joidenkin kanssa, jolloin suuria askelia on vaikea tunnistaa silloin, kun ne tapahtuvat. Ne voivat näyttää ulospäin pieniltä, kuten esimerkiksi oman sosiaaliasian hoitaminen, asiakirjojen allekirjoittaminen tai vaikka kouluhaastatteluun meneminen omatoimisesti. Mutta näissä pienissä teoissa on sisäänrakennettu päätös olla tänään toisenlainen kuin eilen. Kohdalleni on myös tullut naisia, jotka olisivat valmiita suoraan korkeakouluopiskelijoiksi, jos taloudelliset ja perhetilanteet antaisivat myöten. Kaikella onkin oma aikansa. On ollut ilo ja kunnia saada taittaa matkaa näiden hienojen ja lupaavien naisten kanssa kohti rikoksetonta ja päihteetöntä elämää.

Meillä romaneilla kulkee matkassa sellainen sanonta, ettei kukaan ole toista parempi kuin ehkä hetkellisesti, ja senkin vain vaatteista. Tämä kuvaa hyvin sitä, että kaikki me olemme yhtä tärkeitä ja jokaisesta löytyy niin hyvää kuin huonoakin. Emme siis ole kukaan toistamme parempia. Aina voi ihmisenä kasvaa, jos vain itsekultakin löytyy siihen halua ja tahtotilaa.

Tähän loppuun toivotan teille kaikille hyvää ja siunattua heinäkuuta. Saakoon syksy tuoda uutta tullessaan kullekin juuri sille alueelle elämässä, missä kukin sitä eniten kaipaa.

Teitä siunaten

Rosita

Kesää kohti – Katin kuulumisia Naisten Kulmalta

/ /

Alkukesän terveiset täältä Malmilta kaikille blogimme lukijoille

Aika kuluu nopeasti, ja joka kerta blogivuorollani olen kuin uuden asian edessä. Mistä ihmeestä kirjoitan, vaikka oikeasti aiheet eivät varmasti lopu? 😊 Kysyin tätä myös työ-FB-sivullani, ja sinne tulikin hyviä ajatuksia. Ehkä näin ennen kesälomia alkaa olla jo loman tarpeessa, ja helpointa on päätyä kertomaan enemmän kuulumisia kuin pysähtyä jonkun aiheen äärelle, mikä vaatii enemmän keskittymistä.

Vuoden alusta sain uuden työparin, Rositan, ja on ollut suuri helpotus, kun voimme jakaa eri työtehtäviä ja vastuita sekä käydä keskustelua yhdessä eri asioihin ja tilanteisiin liittyen.

Meillä on ollut kevään aikana naisia työkokeilussa, yhdyskuntapalvelussa, koevapaudessa sekä kuntouttavassa työtoiminnassa ja kolme opiskeluharjoittelijaa, joiden ohjaajana olen toiminut. Tapaamme myös naisia muualla kuin Naisten Kulmalla.

Kesää kohden toiminta alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, ja tapaamisia on vähemmän. Vielä muutama viikko, ja koittaa kauan odotettu kesäloma.

Virallinen nimi nykyisin on Missiokeskus, mutta silloin, kun puhumme meidän työstämme, on helpompi puhua Naisten Kulmasta. 😊

Naiserityisyys

Naiset ovat tulleet hyvin eri tilanteista toimintaamme, ja sen vuoksi on tärkeää ymmärtää, millä tavoin kohtaamme jokaisen yksilönä ja voimme vaikuttaa siihen, että kynnys tulla toimintaamme olisi mahdollisimman matala.

Tänä päivänä monet ongelmat, päihteet ja muut haasteet ovat kietoutuneet kuin lankavyyhdiksi ihmisen ympärille, ja työssämme tulee vastaan tilanteita, joissa traumaattiset kokemukset näkyvät naisten elämässä hyvin selvästi. Minäkuva ja luottamus omaan itseensä ovat murentuneet, ja ihminen on vähän kuin koko ajan valmiustilassa.

Monet psyykkiset oireet ja erilaiset kiputilat ovat yleisiä naisilla. Muisti voi unohtaa ja suojella meitä silloin, kun taustalla on lapsuuden tai aikuisiän traumaattisia kokemuksia, esimerkiksi läheisten menetyksiä, väkivaltaa ja turvattomuutta. Päihdekuvioissa eläminen on kokonaan oma asiansa.

Se, miksi otan myös vähän ikävämmän puolen esille kirjoituksessani, johtuu siitä, että ajattelen tietoisuuden ja ymmärryksen voivan lisääntyä. Useinkaan emme ajattele, mitä hymyilevien kasvojen alle voi kätkeytyä. Oikeastaan käyttäytyminen on viesti, jonka avulla voimme ymmärtää, mistä joissain asioissa ja tilanteissa voi olla kyse. Kyse ei ole siitä, ettei ihminen haluaisi apua tai tukea, vaan siitä, että sitoutuminen tai sovituille tapaamisille tuleminen voi olla vaikeaa.

Mielestäni trauman vaikutuksista pitäisi puhua enemmän, koska niiden ilmeneminen on hyvin yleistä naiserityisessä työssä. Traumatisoituminen ei määritä ihmisen loppuelämää, vaan on tärkeää ymmärtää ja vahvistaa naisen uskoa omiin kykyihin ja siihen, että tästä selvitään.

Naisten Kulman viikkorutiineissa on paljon sellaista, mikä tukee naisen voimaantumista ja onnistumisen kokemuksia.

Onnistumisen kokemuksia

Moni nainen on saanut kokea onnistumisen kokemuksia, ja luottamus omaan itseensä ja kykyihinsä on vahvistunut. On ollut liikuttavaa nähdä se potentiaali, mikä naisista löytyy, ja miten moni on havahtunut omiin kykyihinsä mennä eteenpäin ja haastaa itseään.

Puhumme usein motivoinnin merkityksestä, ja se näkyy monissa eri tilanteissa. Muutosta rakennetaan pienin askelin, ja näin kannustamme naisia ottamaan vastuuta omasta elämästään samalla, kun onnistumisia vahvistetaan.

Sen myötä usko omiin kykyihin alkaa vahvistua, ja voidaan asettaa tavoitteita ja suunnitelmia omaan elämään. Rikollisuudesta irrottautumisen prosessi ja siihen liittyvät valinnat ovat auttaneet ja tukeneet naisia, ja moni on pysähtynyt miettimään omaa elämäänsä.

Moni nainen on pysähtynyt oman elämänsä äärelle ja alkanut pohtia, minkälaisen mallin antaa vanhempana lapsilleen. Tämä on ollut monien naisten kohdalla merkittävä muutosta edistävä tekijä.

Osan kohdalla tavoitteet ovat jo niin pitkällä, että on hakeuduttu koulutukseen tai suoritettu keskeneräisiä opintoja loppuun, mikä on todella palkitsevaa.

Onnistumiset ja usko itseensä ovat kuin pieniä helmiä tässä työssä. Se potentiaali, mikä naisista löytyy, näkyy siinä, miten silmiin tulee uusi loiste ja palo syttyy onnistumisten ja mahdollisuuksien kautta.

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

Näillä ajatuksilla toivotan jokaiselle lukijalle hyvää ja levollista kesää.

Terveisin

Kati

 

Marika jousala: Kun oppiminen tuntuu ylämäeltä – rehellistä puhetta osaamisen kehittämisestä päiväkummussa

/ /

Aloitin työt Päiväkummussa toukokuussa 2025. Tullessani toin mukanani paitsi uusia tuulia, myös perustavanlaatuisen muutoksen: työyhteisöömme tuli uusi tapa johtaa osaamista ja sen myötä selkeä vaade oman osaamisen jatkuvaan päivittämiseen.

Tämä muutos aiheutti murroksen. Moni meistä on rakentanut ammatti-identiteettiään vuosia sen varaan, että olemme niitä, jotka hoitavat homman ja joilla on vastaukset. Kun perinteinen tapa tehdä työtä haastettiin ja tilalle tuli vaatimus uuden omaksumisesta, moni – ellei jopa jokainen meistä – tunsi seisovansa tyhjän päällä.

Oppiminen ei ole aina ”mahtava mahdollisuus”

Puhumme usein osaamisen kehittämisestä innostavana mahdollisuutena ja uusina työkaluina. Mutta arjessa se toinen puoli on raadollisempi. Kun päälle painaa vaade päivittää osaamista, se tuntuu monesti raskaalta kiipeämiseltä jyrkkään ylämäkeen – varsinkin kun reppu on jo valmiiksi täynnä suorittamattomia tehtäviä, jotka tulisi myös saada valmiiksi.

Uuden äärellä olemme väistämättä epämukavuusalueella. Se on se vaihe, jossa huijarisyndrooma koputtaa olkapäälle ja kuiskaa: ”Et sä oikeasti osaa tätä etkä opi. Kohta kaikki huomaavat.”

On tärkeää muistaa: tunne siitä, ettei osaa, ei ole merkki epäonnistumisesta. Se on merkki siitä, että olet juuri nyt kasvamassa kohti uutta. On täysin inhimillistä pelätä epäonnistumista ja kokea tuskaa, kun vaatimustaso nousee ja vanhat rutiinit eivät enää riitä.

Miten selviämme tästä ylämäestä?

Päiväkummussa emme jätä ketään yksin vuoren rinteelle – vaade osaamisen kasvattamiseen on yhteinen matka. Selviytymiskeinomme ovat:

Psykologinen turvallisuus: Meillä on lupa olla keskeneräisiä. Meillä saa kysyä ”tyhmiä” kysymyksiä tai myöntää olevansa aivan pihalla. Se on ainoa tapa vastata uusiin vaatimuksiin.

Itsemyötätunto piiskan sijaan: Ylämäki on aina raskaampi, jos oppija piiskaa itseään matkalla. Hyväksymme, että osaamisen kehittyminen on joskus hidasta ja turhauttavaa.

Pienten voittojen juhlistaminen: Juhlimme pieniä osaamisen kehittymisen askeleita – vaikka se olisi vain yhteinen kahvihetki kollegan kanssa, jossa jaetaan päivän oppi.

Usko yhteiseen matkaan

Osaamisen kehittyminen ei ole suora viiva alhaalta huipulle. Se on siksakkia, takapakkeja ja välillä turhauttavaa paikallaan polkemista. On ihan okei tuntea tuskaa uuden äärellä, sillä olemme suorittamassa vaikeinta mahdollista työtä – päivittämässä itseämme ja toisiamme tulevaisuutta varten.

Vaikka nousu on välillä jyrkkä, haluan sanoa yhden asian: minä uskon meihin. Minä uskon meidän kykyymme oppia, muuttua ja kehittyä yhdeksi parhaista työyhteisöistä ja osaajista alallamme. Meillä on kaikki potentiaali päästä huipulle, kunhan teemme matkaa yhdessä, toisiamme tukien.

Ei kirkkoa rakenneta päivässä – Mertsi Rothin terveiset

/ /

Lumet ovat sulaneet ja aurinko paistaa – kyllä nyt kelpaa. Kevät on monella tapaa piristävää aikaa, pelkästään jo auringonpaiste ja valon määrä saa suupielet nousemaan ylöspäin.

Kevät on ollut hieman kiireistä aikaa. Muutamia päiviä sitten tapasin yhden tutun ja totesin hänelle, kun vaihdettiin kuulumisia, että hieman hoppua on ollut, mutta mukana on pysytty.

Olemme tehneet yhteistyötä useamman vankilan kanssa jo useita vuosia. Työtä on tehty vankiloiden sisäpuolella, mutta myös muurien ulkopuolella. Vuoden 2025 aikana olemme kokeneet monia merkityksellisiä tilanteita, joista yhtenä Keravan vankilan kanssa tekemämme yhteistyön tiivistyminen.

Syksyllä 2025 aloitimme keskustelut Keravan vankilan johdon kanssa. Suunnitelma sai ”vihreää valoa”, ja niinpä marraskuussa saimme potkaistua Romano Mission tiloissa Voitto-ryhmän käyntiin.

Mikä Voitto-ryhmä? Voitto on kuntouttava toimintamalli romanimiehille, jossa teemoihin sopivien tehtävien sekä vuorovaikutteisten keskustelujen avulla haastetaan muutokseen.

Onko elämäntapojen muuttaminen sitten helppoa? Minulta jos kysytään, niin ei se ihan helppoa ole, mutta aivan ehdottomasti olen sitä mieltä, että muutos on mahdollista!

Muutos ei tule kuin Manulle illallinen. Se vaatii työstämistä itsensä kanssa, useita toistoja, prosessointia jne. Yhteistyö useiden toimijoiden kanssa on osa muutospolkua.

Muutosprosessissa koetaan onnistumisia, toisinaan kompurointia. Kompurointi kuuluu muutokseen – eihän pyörälläkään opita ajamaan ensi yrittämällä.

Kun mietin viimeistä puolen vuoden jaksoa, niin siihen mahtuu useita hetkiä, joissa on nähnyt, kuinka useammalla henkilöllä muutos näkyy arjen elämän keskellä. Juuri arjessa muutos tuleekin konkreettiseksi.

Esimerkiksi sovitut tapaamiset viranomaisten kanssa toteutuvat oma-aloitteisesti, tai vastuu lasten kasvatuksesta vahvistuu. Onnistumisten myötä itseluottamus kasvaa ja työntää eteenpäin.

On ollut hienoa, kun on saanut olla näkemässä muiden onnistumisia. Juuri näissä hetkissä on tekemämme työn suola. Ne ovat hetkiä, joissa sitä huomaa tuulettavansa kuin Suomi–Ruotsi-jääkiekko-ottelussa, kun Leijonat tekevät maalin.

Elämäntapamuutos on siis täysin mahdollista. Se on prosessi, joka lähtee omista arvoista, motivaatiosta ja elämäntilanteesta. Pysyvä muutos ei yleensä tapahdu hetkessä, vaan se vaatii ajattelutavan muutosta, tietoisia valintoja arjessa sekä kärsivällisyyttä.

Sanonta ”Ei kirkkoa rakenneta päivässä” sopii tähän hetkeen. Motivaatio, riittävä aika ja kärsivällisyys – ne ovat hyvät ainekset muutoksen tiellä.

Terveisin,
Mertsi Roth

Uusi sosiaalipalveluohjaaja esittäytyy – Tamara Bollström

/ , /

Hei Kaikille!

Olen Tamara Bollström ja aloitin sosiaalipalveluohjaajana Romano Missiolla 1.4. On ilo ja etuoikeus päästä mukaan tähän työhön.

Valmistuin keväällä 2025 sosionomi-diakoniksi.

Työurani varrella olen ehtinyt toimia lastensuojelussa, mm. Päiväkummussa, sekä tehnyt diakoniatyötä. Näissä tehtävissä olen saanut kohdata monenlaisia ihmisiä ja elämäntilanteita. Juuri nuo kohtaamiset ovat vahvistaneet tunnetta siitä, että tätä työtä haluan tehdä.

Romano Missio ei ole minulle täysin uusi paikka, vaan olen ollut täällä aiemminkin mukana. Siksi tänne tuleminen tuntuu luontevalta.

Minulle tärkeintä on kohdata ihminen ihmisenä – kuunnella, olla läsnä ja kulkea rinnalla. Uskon siihen, että jokaisella meistä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, erityisesti silloin kun elämä tuntuu raskaalta. Haluan olla tukemassa, kannustamassa ja etsimässä yhdessä pieniä askelia eteenpäin.

Lähden tähän uuteen tehtävään avoimin mielin ja innostuneena. On hienoa päästä osaksi uutta työyhteisöä ja samalla kasvaa itse työn mukana.

Tähän loppuun tärkeänä muistutuksena meille kaikille:

”Mitä teettekin, tehkää se sydämestänne niin kuin Herralle, eikä ihmisille.”
(Kol. 3:23)

Paluu juurille ja uusia askeleita – Toimintakoordinaattorin Dimitri Theslundin terveiset

/ , /
Hyvää päivää kaikille! Olen uusi toimintakoordinaattori Dimitri Theslund ja aloitin työt 19.3.
Astuessani sisään Romano Mission keskustoimistoon uutena toimintakoordinaattorina, olo oli samanaikaisesti jännittynyt ja kotoisa. Moni saattaa muistaa minut jo aiemmilta vuosilta, sillä olen saanut palvella tätä yhteisöä ja sen tärkeitä arvoja jo Päiväkummun lastenkodin kasvatusvastaavana. Työni Romano Missiolla on alkanut jo elokuussa 2018 ja tulin silloin Päiväkummun lastenkodille ilman sen suurempaa käsitystä tai kokemusta sijaishuollosta, mutta vuosien saatossa olen saanut kehittyä monin eri tavoin. Valmistuin vuonna 2022 sosionomi-diakoniksi ja jatkoin työtäni Päiväkummun lastenkodissa kasvatusvastaavan roolissa. Tammikuussa 2025 tieni vei kuitenkin hetkeksi muualle töihin, kun halusin nähdä sekä kokea millaista vaativan tason sijaishuolto on ja siellä vierähtikin lopulta vähän yli vuosi. Tämä kokemus oli erittäin opettava ja antoi käsitystä laajemmin tämän yhteiskunnan haasteista ja kehittämiskohteista. Sain itsekin kehittyä viime vuoden aikana äärimmäisen paljon monelta eri osa-alueelta.
Uskon Jumalan johdatukseen ja Jumala onkin joskus vuosia sitten asettanut sydämeeni palon ja halukkuuden työskennellä oman yhteisön parissa ja käyttämään niitä lahjoja, joita hän on minulle suonut hyödyksi romaniyhteisön asioiden eteenpäin viemisessä.  Siksi paluu Romano Missiolle oli itselle kuin rukousvastaus, joka mahdollistaa jälleen työn tekemisen niiden asioiden parissa, jotka ovat olleet minulle aina tärkeitä.
Tuttu talo, uusi näköalapaikka
Paluu Romano Missiolle tuntuu monella tapaa kotiinpaluulta. Vaikka roolini on nyt uusi, järjestön kristillinen arvopohja ja se tinkimätön työ, jota täällä tehdään lähimmäisenrakkauden hengessä, ovat minulle entuudestaan tuttuja ja rakkaita. On ollut suuri ilo huomata, kuinka lämpimästi minut on otettu vastaan.  On ollut myös hienoa nähdä tuttuja kasvoja ja tutustua uusiin osaajiin, joiden kanssa jaetaan sama kutsumus.
Erityismaininta täytyy antaa Jasmin Nymanille, joka otti heti koppia yhdestä asiasta, joka on minulle tärkeä ja hoiti saman tien homman kotiin. Kiitos myös tietenkin kaikille muillekin, jotka olette olleet tukemassa ja opastamassa uudessa työtehtävässä, kun on saanut hypätä kerralla aika isoihin saappaisiin . Ajattelen positiivisesti kuitenkin, että onpahan käveleminenkin vähän väljempää, kun on muutama numeroa liian isot saappaat jalassa.
Katse menneeseen: Haasteet ja johdatus
Viime vuosi ei ole ollut järjestökentällä helpoimmasta päästä, eikä Romano Missiokaan ole säästynyt haasteilta. Yleinen taloudellinen epävarmuus ja yhteiskunnalliset muutokset ovat vaatineet kaikilta joustavuutta ja kestävyyttä. Nämä haasteet on kuitenkin kohdattu suoraselkäisesti, ja ne ovat muistuttaneet perustehtävämme tärkeydestä: silloin kun ympärillä myrskyää, tarve luotettavalle tuelle ja hengelliselle ankkurille on kaikkein suurin.
Uskon, että vaikeat ajat ovat myös hitsanneet työyhteisöä yhteen entistä enemmän, mutta opettaneet myös oman hyvinvoinnin ylläpitämisen tärkeydestä. Ne ovat opettaneet luottamaan siihen, että meitä johdatetaan silloinkin, kun tie tuntuu kapealta. Tästä opitusta viisaudesta on hyvä ammentaa nyt, kun suuntaamme katsetta eteenpäin.
Ensimmäiset päivät: Opettelua ja kohtaamisia
Ensimmäiset työpäivät toimintakoordinaattorina ovat olleet täynnä paljon uutta opittavaa ja nopeaa reagointia asioihin ja tehtäviin. Välillä on tuntunut, että kerralla tulee niin paljon tietoa, että se pursuaa kohta nenästä, silmistä ja korvista ulos. Suurin muutos on ollut siirtyminen sijaishuollon vilskeestä ja suuren työyhteisön keskeltä keskustoimistolle, jossa olen nyt vähän yli viikon ollut yksinäni. Arki, joka aiemmin täyttyi jatkuvasta tiimityöstä ja hulinasta, on vaihtunut itsenäisempään työskentelyyn oman työpöydän äärellä. Välillä tämä on tervetullutta, kun opettelee uusia asioita ja pääsee keskittymään tietty eri tavalla, kun ei ole joku lapsi, nuori tai työntekijä koko ajan kysymässä ja keskeyttämässä tekemisiäni, mutta myönnän sen, että välillä hiljaisuus on soinut korvissa jo ehkä vähän liikaakin. Silloin olenkin suunnannut askeleeni läheiseen Missiokeskukseen, jossa monet hanketyöntekijämme tekevät arvokasta työtään. Siellä kohtaamiset ja yhteisöllisyys muistuttavat siitä elävästä työstä, jonka koordinoinnissa saan nyt olla mukana.
Jälleen erityismaininta, kun hanketalolla työskentelevät naiset tekivät kiinalaista ruokaa viime tiistaina ja sain kutsun tulla maistamaan, että kyllä Miriklin tekemä sushi oli kaikista ruoista parhaimmat, vaikka kyllä kaikki muukin maistui.
Katse tulevaan: Siltoja ja vaikuttavuutta
Tulevaisuus näyttää innostavalta. Vaikka haasteita riittää varmasti jatkossakin, uskon vahvasti meidän kykyymme toimia muuttuvassa maailmassa, kunhan pidämme sydämemme auki ja askeleemme vakaina. Tavoitteeni on olla helposti lähestyttävä linkki eri toimijoiden välillä ja kohdata jokainen ihminen arvokkaana Jumalan kuvana, olipa kyse sitten käytännön työstä tai hallinnollisesta kehittämisestä.
Matka on vasta alussa, mutta on hienoa jatkaa sitä tuttujen ihmisten ja tärkeiden teemojen parissa.
Lopetan tämän kirjoituksen raamatun paikkaan, josta on muodostunut minulle sellainen joka päivän asenne silloinkin, kun herään aamulla ja elämä tuntuu potkivan päähän ja kaikki ongelmat tuntuvat kasaantuvan.
Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, ja vielä enemmän: hänet on myös herätetty kuolleista, ja hän on Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme. Kuka voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuskako vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka? Onhan kirjoitettu: ’Sinun tähtesi meitä tapetaan kaiken päivää, meitä pidetään teuraslampaina.’ Mutta kaikissa näissä me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka on meitä rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”
(Room. 8:31–39)