Kirjoittaja työskentelee Terne Apre -hankkeen hankepäällikkönä. Työssään hän tarkastelee erityisesti nuorten kohtaamista, osallisuutta, ennaltaehkäisevää työtä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Olen viime aikoina miettinyt moniakin asioita, mutta erityisesti olen pysähtynyt henkisen perinnön äärelle. Mitä se tarkoittaa kasvattajana, isänä, nuorisotyöntekijänä, työkaverina, esihenkilönä – ja ihan vain ihmisenä?

En kirjoita tätä korkealta enkä ketään syyttäen. Pikemminkin päinvastoin. Saan itseni päivittäin kiinni tilanteista, joissa olen toiminut huonosti. Mietin jälkeenpäin, että tämän olisin voinut sanoa toisin, tuossa tilanteessa olisin voinut pysähtyä tai tuon ihmisen olisin voinut kohdata paremmin. Tätä tapahtuu niin kasvattajana, työkaverina, esihenkilönä kuin ihan ihmisenäkin. Ehkä juuri siksi henkinen perintö on asia, jota meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä pohtimaan. Mitä me jätämme ihmisiin?

 

Perintöä ei tarvitse odottaa tulevaisuuteen

Kun puhumme perinnöstä, mieleen tulevat helposti omaisuus, valokuvat, talot tai muut konkreettiset asiat, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Mutta ehkä kaikkein tärkein perintö ei ole mitään sellaista, minkä voi laittaa laatikkoon tai kirjoittaa testamenttiin. Henkinen perintö on arvoja, asenteita, tapoja, tarinoita, kokemuksia, kulttuuria ja ennen kaikkea sitä, miten kohtelemme toisia ihmisiä. Olen ajatellut, että henkisen perinnön jättäminen alkaa oikeastaan lopusta. Ensin pitäisi kysyä itseltään: Mitä haluan jättää perinnöksi kanssaihmisilleni? Sen jälkeen voi kulkea ajatuksissa takaperin. Jos haluan jättää jälkeeni luottamusta, minun on rakennettava sitä jo tänään. Jos haluan jättää arvostusta, minun on osoitettava sitä tänään. Jos haluan jättää nuorille yhteyden omaan kulttuuriinsa ja juuriinsa, minun on itse oltava valmis arvostamaan ja välittämään niitä eteenpäin. Perintöä ei siis jätetä joskus tulevaisuudessa. Sitä rakennetaan joka päivä.

 

Eteenpäin vieviä tavoitteita, taaksepäin vieviä tapoja

Olen kuluvan vuoden aikana aloittanut monta erilaista prosessia. Yksikään niistä ei ole ollut helppo. Minulla on eteenpäin vieviä tavoitteita, mutta myös taaksepäin vieviä tapoja. Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista myöntää itselleen. Emme aina tarvitse lisää tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä. Usein tiedämme sen jo. Haasteena on muuttaa omia toimintatapoja. En sano tätä kehuakseni itseäni, vaan haastan myös sinut lukijana pysähtymään omien kehittämiskohteidesi äärelle.

 

 

 

 

 

Mitä sinä haluat jättää jälkeesi?

Vastaavatko omat tekosi sitä, millaisen perinnön haluaisit jättää?

Yksi omista kehittämiskohteistani on negatiivisen ajattelun vaihtaminen positiivisemmaksi. Se on edelleen kesken. Olen kuitenkin oppinut, kuinka paljon oma asenne vaikuttaa siihen, miltä elämä ja ympärillä olevat ihmiset näyttäytyvät.

Uuden asian opetteleminen tarkoittaa usein vanhan tavan poisopettelemista. Ja tapojen orjalle se ei ole helppoa. Ehkä henkinen perintö vaatiikin ennen kaikkea jatkuvaa itsetutkiskelua.

 

Se, mitä jätät ihmisiin, on tärkeämpää

 

Olen jäänyt pohtimaan ajatusta: Se, mitä jätät ihmisiin, on tärkeämpää kuin se, mitä jätät heitä varten. Perintöä ei tarvitse odottaa kuolemaan asti. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla tämän pitäisi pysäyttää meidät.

Jokainen sana, katse, kohtaaminen ja reaktio jättää jotain. Se voi olla turvallisuutta tai turvattomuutta. Toivoa tai epätoivoa. Luottamusta tai epäluottamusta. Lapset eivät halua palautetta vaan huomiota, varsinkin heitä kasvattavan huomiota. Ajatus on pysäyttävä. Kuinka usein aikuinen keskittyy siihen, mitä lapsen pitäisi tehdä paremmin, vaikka lapsi ehkä kaipaisi ennen kaikkea sitä, että aikuinen olisi aidosti läsnä? Ehkä meidän pitäisi joskus antaa vähemmän palautetta ja enemmän huomiota. Vähemmän ohjeita ja enemmän kuuntelemista. Vähemmän kiirettä korjata ja enemmän aikaa ymmärtää.

 

Nuorisotyössä perintö syntyy kohtaamisissa

 

Nuorisotyössä kohtaamme nuoria hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia, tukiverkostoja tai mahdollisuuksia. Silloin pienilläkin kohtaamisilla voi olla suuri merkitys. Nuori saattaa muistaa vuosien päästä aikuisen, joka uskoi häneen silloin, kun hän ei itse vielä uskonut. Hän voi muistaa ihmisen, joka kuunteli ilman kiirettä. Ihmisen, joka sanoi: ”Sinussa on paljon hyvää. Älä luovuta.” Näitä hetkiä ei välttämättä kirjata tilastoihin. Niitä ei ehkä näe vuosiraportissa. Silti juuri niillä voi olla valtava merkitys. Henkinen perintö ei synny ainoastaan suurista teoista. Se syntyy arjen kohtaamisissa.

 

 

 

 

 

Ennaltaehkäisy on tulevaisuustyötä

Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on usein näkymätöntä työtä. Se rakentuu läsnäolosta, luottamuksesta, keskusteluista, turvallisista aikuisista ja mahdollisuudesta tulla nähdyksi omana itsenään. Ennaltaehkäisyssä tärkeää on nähdä nuori ennen ongelmaa. Ennen kuin koulunkäynti keskeytyy. Ennen kuin päihteistä tulee ongelma. Ennen kuin rikoskierre alkaa. Ennen kuin yksinäisyys kasvaa liian suureksi. Ennen kuin nuori alkaa ajatella, ettei hänellä ole merkitystä. Kaikki nuoret eivät tarvitse pelastamista. Moni tarvitsee ennen kaikkea jonkun, joka kulkee hetken rinnalla. Joskus ennaltaehkäisy on yksinkertaisesti sitä, että joku välittää riittävän ajoissa.

Jokainen meistä jättää jonkinlaisen perinnön. Kysymys ei ole siitä, jätämmekö perinnön, vaan siitä, millaisen perinnön jätämme. Jätämmekö pelon vai rohkeuden? Epäluottamuksen vai luottamuksen? Häpeän vai ylpeyden omasta taustasta? Yksinäisyyden vai yhteisön? Vai voisimmeko jättää jotain vielä arvokkaampaa: juuret, joista ponnistaa, arvot, joihin voi luottaa ja uskon siihen, että omalla elämällä voi vaikuttaa.

Me emme voi päättää, millaiseksi maailma tulevaisuudessa muuttuu. Mutta voimme vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä kasvatamme kohtaamaan sen.

Ja ehkä jonain päivänä joku nuori muistaa meidät. Ei siitä, mitä sanoimme suurissa puheissa. Vaan siitä, että olimme läsnä. Kuuntelimme. Uskoimme. Annoimme mahdollisuuden. Ja autoimme häntä näkemään itsessään jotain arvokasta. Se voi olla meidän tärkein henkinen perintömme.

Haluan päättää ajatukseen John C. Maxwellilta, joka kiteyttää mielestäni hyvin sen, mistä tässä kaikessa on kysymys:

”Aion olla suurempi sisältä kuin ulkoa, koska luonteella on merkitystä.

Aion noudattaa kultaista sääntöä, koska ihmisillä on merkitystä.

Aion vaalia nöyryyttä, koska näkökulmalla on merkitystä.

Aion matkata ylätietä, koska asenteella on merkitystä.

Aion kehittää itseäni, koska kasvulla on merkitystä.

Aion lopettaa hyvin, koska johdonmukaisuudella on merkitystä.

Aion pelata päättymätöntä peliä, koska perinnöllä on merkitystä.”

 

Ehkä henkisessä perinnössä onkin lopulta kyse päättymättömästä pelistä. Me saamme jotain edelliseltä sukupolvelta. Muokkaamme sitä omalla elämällämme. Annamme siitä jotain seuraavalle sukupolvelle. Ja toivomme, että he tekevät sillä jotain vielä parempaa.

 

Siksi se, mitä teemme tänään, voi elää paljon pidempään kuin me itse.

Romano Mission hallitus on tehnyt päätöksen lakkauttaa Päiväkummun lastenkodin toiminnan. Päiväkumpu on viimeisin toiminnassa oleva Romano Mission ylläpitämä lastenkoti. Lastenkodin toiminta on jatkunut pitkään taloudellisesti tappiollisena, eikä tilanteeseen ole etsinnöistä huolimatta löydetty kestävää ja kannattavaa ratkaisua. Toiminnan jatkumisen edellytyksenä olisivat olleet uudet lapsisijoitukset. Koska paikkatiedusteluja ei ole tullut riittävästi, pitkään jatkunut alijäämäinen toiminta on nyt välttämätöntä lakkauttaa.

Lastensuojelulla on ollut pitkät ja merkittävät perinteet Romano Mission toiminnassa. Lastenkodit ovat toimineet satojen lasten koteina – paikkoina, jotka ovat tarjonneet turvaa ja vakaata arkea sekä mahdollistaneet asioita, joihin lapsilla ei muutoin olisi ollut mahdollisuutta. Nyt kun suljemme tämän viimeisen lastenkodin oven, emme tee sitä kevyin mielin. Kyseessä on erittäin suuri ja raskas muutos niin lasten kuin työntekijöidenkin näkökulmasta. Emme voi olla tuntematta surua, jota tämä prosessi väistämättä aiheuttaa. Kun päätökset koskettavat ihmisiä, ne koskettavat meitä kaikkia.

Tulevaisuudessa haluamme kehittää sellaista toimintaa, joka vastaa paremmin tämän päivän tarpeisiin ja mahdollistaa edelleen Romano Mission perustehtävän toteutumisen uudella tavalla. Saakoon Pyhä Jumala johtaa Romano Mission toimintaa.

”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.” (Saarnaaja 3:1) Nämä sanat muistuttavat meitä siitä, ettei kaikkea voi hallita, vaan asioilla on aina oma aikansa.

 

 

Puheenjohtajan kynästä

Takana on vuosi, joka piirtyy järjestömme historiaan poikkeuksellisena käännekohtana. Vuosikymmenten ajan Romano Mission toiminta on jatkunut vakaana ja tutuissa uomissaan.

Viime vuosi oli kuitenkin monella tapaa raskas. Se rikkoi vanhoja perinteitä ja vaati meiltä kaikilta kestävyyttä. Jouduimme hallituksena tekemään kipeitä, mutta välttämättömiä päätöksiä tuotannollis-taloudellisista syistä. Muutosneuvotteluiden seurauksena Päiväkummun lastenkoti supistui 14-paikkaisesta 7-paikkaiseksi, ja vastaavat neuvottelut käytiin myös keskustoimistolla. Raskaimpaan pisteeseen muutokset tiivistyivät siinä, ettemme välttyneet irtisanomisilta. Luopuminen on aina kivuliasta – se muovaa niin ihmistä kuin koko työyhteisöä. Hämeenkosken Päiväkummun lastenkoti ja Helsingin Malmin keskustoimisto eivät ole meille pelkkiä seiniä, vaan ne ovat historiallisesti merkittäviä kohtaamispaikkoja ja työmme sydämiä.

Toiminnassamme on nyt menossa tietty suvantovaihe muutosten keskellä. Uskomme silti vahvasti tulevaisuuteen, vaikka se ei vielä meille näyttäydy selkeänä. Kristittyinä tiedämme, ettemme kulje täällä yksin. Meillä on lupaus johdatuksesta ylhäältä käsin – myös silloin, kun tie on kapea.

Tällä hetkellä elämme organisaatiouudistuksen vaihetta. Keskustoimisto on hiljentynyt toiminnanjohtajan, talouspäällikön ja toimistosihteerin tehtävien lakkauttamisen myötä, mutta työ ei ole pysähtynyt. Hallitus on ottanut entistä vahvemman vastuun uuden rakenteen luomisesta ja tekee tiivistä yhteistyötä hankkeiden esihenkilöiden kanssa. Heidän vankka ammattitaitonsa ja tietonsa järjestön toiminnasta on tukena hallituksen työskentelylle ja päätöksille. Uudistuimme myös hallinnollisesti muutosneuvotteluiden myötä: taloushallinto on ulkoistettu tilitoimistolle, mikä vapauttaa meidät keskittymään perustehtäväämme.

Katse tulevaan

Hallituksen keskeisin tehtävä on nyt varmistaa, että järjestön suuri linja eli strategia ja käytännön arjen työ kulkevat saumattomasti yhteen. Emme jää paikoillemme, vaan rakennamme aktiivisesti uutta. Tämän uudistumisen konkreettisena merkkinä olemme iloisia voidessamme kertoa, että Romano Missio palkkaa lähiaikoina kaksi uutta työntekijää.

Toimintakoordinaattori koordinoi keskustoimiston toimintaa yhdessä johtoryhmän kanssa hallituksen määrittämien linjojen mukaisesti. Sosiaalipalveluohjaaja jalkautuu sinne, missä tarve on suurin – asiakkaidemme luo. Molempien tehtävänä on kehittää toimintaamme niin, että se vastaa juuri tämän päivän tarpeita.

Muutos on mahdollisuus. Vaikka mennyt vuosi otti meiltä paljon, se antoi meille tilaisuuden rakentaa kestävämpää ja vaikuttavampaa Romano Missiota. Kiitos, että olette mukana tällä matkalla.

Hiljaisempaa, mutta ei pysähtynyttä – Romano Mission Terne Apre -työn kesäterveisiä

Heinäkuu toi monille meistä kaivatun hengähdystauon. Romano Mission työssä tämä näkyy jonkin verran hiljaisempana toimintajaksona – mutta ei pysähtymisenä. Kesä tuo omanlaisensa sävyn nuorten kohtaamisiin, toimintaan ja havaintoihin kentältä.

Olemme huomanneet, että nuorten näkyminen kauppakeskuksissa ja asemilla on vähentynyt. Onko kyse vain kesästä, vai ovatko nuoret vetäytyneet rauhaan vai matkusteluun? Ehkä molempiin. Moni viettää kesää perheen tai suvun kanssa, pois kaupungin kiireestä ja sykkeestä. Tämä on hyvä asia – yhdessäolo vahvistaa nuoria, ja lepo on osa kasvuaja kehitystä.

Silti, vaikka pinnalta katsottuna näyttää hiljaiselta, työmme jatkuu. Kesä on aikaa, jolloin yksittäiset kohtaamiset voivat syventyä. On tilaa kuunnella, olla läsnä, kysyä aidosti: Miten sinä voit? Myös kenttätyöntekijämme ovat siellä missä tarve on – vaikka näkyvyys ei ole yhtä korostunutta kuin syksyllä tai talvella.

Heinäkuu on ollut erityinen. Päivät ovat pitkiä ja valo ulottuu yöhön asti. Valo antaa toivoa, Valo ulkona muistuttaa siitä valosta, jota me ihmisinä kannamme – ja jonka kanssa voimme kulkea toistemme rinnalla, myös hiljaisempina aikoina.

Romano Mission ja Terne Apren työ ei siis ole pysähtynyt – se vain hengittää hetken eri tahtiin. Ja kun syyskausi käynnistyy ja kadut täyttyvät, Terne Apren työntekijätkin ovat valmiina – vahvempina ja virkeämpinä yhteisestä kesästä.

Vielä on kesää jäljellä.
Jussi Ärling Romano Missio/ Terne Apre

 

Terne Apre – Nuorten vuoro -hankkeessa tehdään löytävää, ennaltaehkäisevää ja korjaavaa nuorisotyötä 13–29 -vuotiaiden romaninuorten parissa Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla.