Romaninuorten rinnalla – oppeja, joita en osannut odottaa Mertsi Berg

Kirjoittaja työskentelee Terne Apre – hankkeen hankepäällikkönä. Työssään Hän tarkastelee erityisesti nuorten kohtaamista, osallisuutta, ennaltaehkäisevää työtä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

MITÄ OLEN OPPINUT ROMANINUORILTA?

 

Olen työskennellyt romaninuorten parissa kahdeksan vuoden ajan. Työ on opettanut minulle paljon nuorisotyöstä, johtamisesta, yhteiskunnasta. Kaikkein tärkeimmät asiat olen kuitenkin oppinut romaninuorilta itseltään. Osa näistä opeista on ollut sellaisia, joita en olisi osannut etukäteen ajatella. Osa on muuttanut tapaani katsoa omaa työtäni. Tässä muutama asia, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni.

 

LUOTTAMUSTA EI VOI KIIREHTIÄ

 

Ammattilaisena on helppo ajatella, että kun nuori tulee meille, pääsemme nopeasti asioissa eteenpäin. Keskustellaan tilanteesta, asetetaan tavoitteet ja sovitaan seuraavat askeleet. Nuori ei kuitenkaan välttämättä ajattele asiaa samalla tavalla. Hän saattaa ensin haluta tietää, kuka minä olen. Miksi olen tässä? Voinko oikeasti luottaa sinuun? Oletko tässä vielä huomenna? Joskus työn tärkein vaihe onkin se, ettei yritetä ratkaista mitään.Ollaan vain läsnä. Luottamus syntyy teoista, ei lupauksista. Ja sen rakentaminen voi viedä aikaa.

 

KÄYTÖS EI AINA KERRO TARPEESTA

 

Nuori voi olla vihainen, välinpitämätön, vaikeasti tavoitettava tai torjua tarjotun avun.Helposti katsomme ensin käyttäytymistä. Työssäni olen kuitenkin oppinut katsomaan yhä enemmän sen taakse, mitä tämä nuori yrittää tällä käytöksellä kertoa? Joskus torjunta voi tarkoittaa sitä, ettei nuori ole vielä valmis luottamaan. Joskus kova ulkokuori voi suojata epävarmuutta. Joskus nuori näyttää siltä, ettei tarvitse ketään, tarvitseekin juuri silloin jonkun rinnalleen. Tämä ei tarkoita, että kaikki käytös pitäisi hyväksyä. Se tarkoittaa, että meidän pitäisi yrittää ymmärtää ennen kuin määrittelemme.

 

 

 

PIENI ASKELKIN VOI OLLA VALTAVA

 

Olen oppinut katsomaan muutosta hieman eri tavalla. Jos nuori, joka ei ole ollut kiinni missään toiminnassa, tulee ensimmäisen kerran tapaamiseen, se voi ulkopuolisen silmissä näyttää pieneltä asialta. Minulle se ei enää ole sitä. Jos nuori, joka ei ole pystynyt puhumaan omasta tilanteestaan, kertoo ensimmäistä kertaa tarvitsevansa apua, se on muutos. Jos nuori alkaa pohtia koulua, vaikka ei vielä hae opiskelupaikkaa, se on muutos. Jos päihteiden käyttö vähenee edes vähän, se on muutos. Kun nuori alkaa uskoa siihen, että oma tulevaisuus voisi näyttää erilaiselta, se on ehkä kaikista tärkein muutos. Nuoren elämässä muutos tapahtuu harvoin yhdellä suurella päätöksellä. Se tapahtuu pieninä askelina.

 

AMMATTILAINEN EI AINA TIEDÄ PARHAITEN

 

Tämä on ehkä yksi vaikeimmista opeista. Meillä ammattilaisilla on koulutus, kokemusta ja tietoa palvelujärjestelmästä. Me tunnemme vaihtoehtoja ja osaamme neuvoa. Mutta nuori tuntee oman elämänsä. Nuori tietää, miltä hänen tilanteensa tuntuu. Nuori tietää, mitä hän pelkää. Nuori tietää, mikä hänen elämässään toimii ja mikä ei. Siksi nuoren kuunteleminen ei ole vain hyvää kohtaamista. Se on myös ammattitaitoa.

 

YKSI IHMINEN VOI OLLA MERKITTÄVÄ

 

Olen nähnyt, kuinka tärkeää nuorelle voi olla se, että hänen elämässään on edes yksi aikuinen, joka ei luovuta hänen suhteensa. Ei ratkaise kaikkea. Ei lupaa liikoja. Ei aina edes tiedä, miten tilanne saadaan muuttumaan. Mutta pysyy rinnalla. Joskus juuri se voi olla ensimmäinen kokemus siitä, että joku uskoo nuoreen silloinkin, kun nuori ei itse vielä usko itseensä.

 

 

 

NUORISOTYÖSSÄ EI AINA NÄE TYÖNSÄ LOPPUTULOSTA

 

Tämä on ehkä tärkeä oppi myös itselleni johtajana. Haluaisimme nähdä työn tulokset.Haluaisimme tietää, mitä tapahtui. Haluaisimme pystyä osoittamaan, että tällä tapaamisella, tällä hankkeella tai tällä työntekijällä oli merkitystä. Kaikki työ ei kuitenkaan näy meille loppuun asti. Nuori voi jatkaa matkaansa vuosia sen jälkeen, kun meidän työskentelymme on päättynyt. Emme välttämättä koskaan saa tietää, mikä yksittäinen kohtaaminen, keskustelu tai viesti jäi hänen mieleensä. Se voi tuntua joskus turhauttavalta. Toisaalta juuri siinä on jotain hienoa. Meidän ei tarvitse omistaa nuoren muutosta. Meidän tehtävämme on auttaa häntä ottamaan seuraava askel.

 

LOPUKSI

Kun aloitin työskentelyn romaninuorten parissa, ajattelin tietäväni melko paljon nuorisotyöstä. Nyt ajattelen, että mitä enemmän opin, sitä paremmin ymmärrän, kuinka paljon en vielä tiedä. Se onkin hyvä lähtökohta tälle työlle. Romaninuorten kanssa työskentely ei ole vain sitä, että me viemme nuorille tietoa, palveluita tai tukea. Se on myös sitä, että me kuuntelemme. Opimme ja muutamme omaa toimintaamme. Ja ennen kaikkea kohtaamme nuoren ihmisenä – emme ongelmana, tilastona tai palvelujärjestelmän asiakkaana. Ehkä tärkein oppini onkin lopulta hyvin yksinkertainen:

Nuori ei tarvitse aina ihmistä, jolla on kaikki vastaukset. Nuori tarvitsee ihmisen, joka kuuntelee häntä.