Mitä me jätämme jälkeemme? – Henkinen perintö alkaa tästä hetkestä – Mertsi Berg

Kirjoittaja työskentelee Terne Apre -hankkeen hankepäällikkönä. Työssään hän tarkastelee erityisesti nuorten kohtaamista, osallisuutta, ennaltaehkäisevää työtä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Olen viime aikoina miettinyt moniakin asioita, mutta erityisesti olen pysähtynyt henkisen perinnön äärelle. Mitä se tarkoittaa kasvattajana, isänä, nuorisotyöntekijänä, työkaverina, esihenkilönä – ja ihan vain ihmisenä?

En kirjoita tätä korkealta enkä ketään syyttäen. Pikemminkin päinvastoin. Saan itseni päivittäin kiinni tilanteista, joissa olen toiminut huonosti. Mietin jälkeenpäin, että tämän olisin voinut sanoa toisin, tuossa tilanteessa olisin voinut pysähtyä tai tuon ihmisen olisin voinut kohdata paremmin. Tätä tapahtuu niin kasvattajana, työkaverina, esihenkilönä kuin ihan ihmisenäkin. Ehkä juuri siksi henkinen perintö on asia, jota meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä pohtimaan. Mitä me jätämme ihmisiin?

 

Perintöä ei tarvitse odottaa tulevaisuuteen

Kun puhumme perinnöstä, mieleen tulevat helposti omaisuus, valokuvat, talot tai muut konkreettiset asiat, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Mutta ehkä kaikkein tärkein perintö ei ole mitään sellaista, minkä voi laittaa laatikkoon tai kirjoittaa testamenttiin. Henkinen perintö on arvoja, asenteita, tapoja, tarinoita, kokemuksia, kulttuuria ja ennen kaikkea sitä, miten kohtelemme toisia ihmisiä. Olen ajatellut, että henkisen perinnön jättäminen alkaa oikeastaan lopusta. Ensin pitäisi kysyä itseltään: Mitä haluan jättää perinnöksi kanssaihmisilleni? Sen jälkeen voi kulkea ajatuksissa takaperin. Jos haluan jättää jälkeeni luottamusta, minun on rakennettava sitä jo tänään. Jos haluan jättää arvostusta, minun on osoitettava sitä tänään. Jos haluan jättää nuorille yhteyden omaan kulttuuriinsa ja juuriinsa, minun on itse oltava valmis arvostamaan ja välittämään niitä eteenpäin. Perintöä ei siis jätetä joskus tulevaisuudessa. Sitä rakennetaan joka päivä.

 

Eteenpäin vieviä tavoitteita, taaksepäin vieviä tapoja

Olen kuluvan vuoden aikana aloittanut monta erilaista prosessia. Yksikään niistä ei ole ollut helppo. Minulla on eteenpäin vieviä tavoitteita, mutta myös taaksepäin vieviä tapoja. Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista myöntää itselleen. Emme aina tarvitse lisää tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä. Usein tiedämme sen jo. Haasteena on muuttaa omia toimintatapoja. En sano tätä kehuakseni itseäni, vaan haastan myös sinut lukijana pysähtymään omien kehittämiskohteidesi äärelle.

 

 

 

 

 

Mitä sinä haluat jättää jälkeesi?

Vastaavatko omat tekosi sitä, millaisen perinnön haluaisit jättää?

Yksi omista kehittämiskohteistani on negatiivisen ajattelun vaihtaminen positiivisemmaksi. Se on edelleen kesken. Olen kuitenkin oppinut, kuinka paljon oma asenne vaikuttaa siihen, miltä elämä ja ympärillä olevat ihmiset näyttäytyvät.

Uuden asian opetteleminen tarkoittaa usein vanhan tavan poisopettelemista. Ja tapojen orjalle se ei ole helppoa. Ehkä henkinen perintö vaatiikin ennen kaikkea jatkuvaa itsetutkiskelua.

 

Se, mitä jätät ihmisiin, on tärkeämpää

 

Olen jäänyt pohtimaan ajatusta: Se, mitä jätät ihmisiin, on tärkeämpää kuin se, mitä jätät heitä varten. Perintöä ei tarvitse odottaa kuolemaan asti. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla tämän pitäisi pysäyttää meidät.

Jokainen sana, katse, kohtaaminen ja reaktio jättää jotain. Se voi olla turvallisuutta tai turvattomuutta. Toivoa tai epätoivoa. Luottamusta tai epäluottamusta. Lapset eivät halua palautetta vaan huomiota, varsinkin heitä kasvattavan huomiota. Ajatus on pysäyttävä. Kuinka usein aikuinen keskittyy siihen, mitä lapsen pitäisi tehdä paremmin, vaikka lapsi ehkä kaipaisi ennen kaikkea sitä, että aikuinen olisi aidosti läsnä? Ehkä meidän pitäisi joskus antaa vähemmän palautetta ja enemmän huomiota. Vähemmän ohjeita ja enemmän kuuntelemista. Vähemmän kiirettä korjata ja enemmän aikaa ymmärtää.

 

Nuorisotyössä perintö syntyy kohtaamisissa

 

Nuorisotyössä kohtaamme nuoria hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia, tukiverkostoja tai mahdollisuuksia. Silloin pienilläkin kohtaamisilla voi olla suuri merkitys. Nuori saattaa muistaa vuosien päästä aikuisen, joka uskoi häneen silloin, kun hän ei itse vielä uskonut. Hän voi muistaa ihmisen, joka kuunteli ilman kiirettä. Ihmisen, joka sanoi: ”Sinussa on paljon hyvää. Älä luovuta.” Näitä hetkiä ei välttämättä kirjata tilastoihin. Niitä ei ehkä näe vuosiraportissa. Silti juuri niillä voi olla valtava merkitys. Henkinen perintö ei synny ainoastaan suurista teoista. Se syntyy arjen kohtaamisissa.

 

 

 

 

 

Ennaltaehkäisy on tulevaisuustyötä

Ennaltaehkäisevä nuorisotyö on usein näkymätöntä työtä. Se rakentuu läsnäolosta, luottamuksesta, keskusteluista, turvallisista aikuisista ja mahdollisuudesta tulla nähdyksi omana itsenään. Ennaltaehkäisyssä tärkeää on nähdä nuori ennen ongelmaa. Ennen kuin koulunkäynti keskeytyy. Ennen kuin päihteistä tulee ongelma. Ennen kuin rikoskierre alkaa. Ennen kuin yksinäisyys kasvaa liian suureksi. Ennen kuin nuori alkaa ajatella, ettei hänellä ole merkitystä. Kaikki nuoret eivät tarvitse pelastamista. Moni tarvitsee ennen kaikkea jonkun, joka kulkee hetken rinnalla. Joskus ennaltaehkäisy on yksinkertaisesti sitä, että joku välittää riittävän ajoissa.

Jokainen meistä jättää jonkinlaisen perinnön. Kysymys ei ole siitä, jätämmekö perinnön, vaan siitä, millaisen perinnön jätämme. Jätämmekö pelon vai rohkeuden? Epäluottamuksen vai luottamuksen? Häpeän vai ylpeyden omasta taustasta? Yksinäisyyden vai yhteisön? Vai voisimmeko jättää jotain vielä arvokkaampaa: juuret, joista ponnistaa, arvot, joihin voi luottaa ja uskon siihen, että omalla elämällä voi vaikuttaa.

Me emme voi päättää, millaiseksi maailma tulevaisuudessa muuttuu. Mutta voimme vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä kasvatamme kohtaamaan sen.

Ja ehkä jonain päivänä joku nuori muistaa meidät. Ei siitä, mitä sanoimme suurissa puheissa. Vaan siitä, että olimme läsnä. Kuuntelimme. Uskoimme. Annoimme mahdollisuuden. Ja autoimme häntä näkemään itsessään jotain arvokasta. Se voi olla meidän tärkein henkinen perintömme.

Haluan päättää ajatukseen John C. Maxwellilta, joka kiteyttää mielestäni hyvin sen, mistä tässä kaikessa on kysymys:

”Aion olla suurempi sisältä kuin ulkoa, koska luonteella on merkitystä.

Aion noudattaa kultaista sääntöä, koska ihmisillä on merkitystä.

Aion vaalia nöyryyttä, koska näkökulmalla on merkitystä.

Aion matkata ylätietä, koska asenteella on merkitystä.

Aion kehittää itseäni, koska kasvulla on merkitystä.

Aion lopettaa hyvin, koska johdonmukaisuudella on merkitystä.

Aion pelata päättymätöntä peliä, koska perinnöllä on merkitystä.”

 

Ehkä henkisessä perinnössä onkin lopulta kyse päättymättömästä pelistä. Me saamme jotain edelliseltä sukupolvelta. Muokkaamme sitä omalla elämällämme. Annamme siitä jotain seuraavalle sukupolvelle. Ja toivomme, että he tekevät sillä jotain vielä parempaa.

 

Siksi se, mitä teemme tänään, voi elää paljon pidempään kuin me itse.