Iloa ja surua – elämän kaksi vierasta – Jussi Ärling
Kirjoittaja Jussi Ärling toimii palveluohjaajana Romano Missio Ry:n Uusi Arvokas Elämä -projektissa.
Kevät ja kesä ovat olleet monella tavalla surullista aikaa. Olemme saaneet kuulla perheiden keskellä suruista ja menetyksistä – sellaisista menetyksistä, joita ei voi enää tässä elämässä korjata. Läheisen ihmisen menettäminen tuo mukanaan tuskaa, surua ja joskus myös paljon hämmennystä. On tilanteita, joissa sanat tuntuvat riittämättömiltä.
Samalla kaiken surun keskellä olemme saaneet kuulla myös iloisia uutisia.
Joku nuori on saanut teoriakokeen läpi ja pian myös ajokortin. Toinen on onnistunut ajokokeessa. Joku nuori on saanut opiskelupaikan juuri siitä koulusta, johon hän on toivonut pääsevänsä. Pieniä ja suuria onnistumisia, jotka tuovat iloa niin nuoren itsensä kuin hänen ympärillään olevien ihmisten elämään.
Muutamia päiviä sitten menin erääseen kotiin itse surullisena ja murheellisena. Viime aikojen tapahtumat ja ihmisten menetykset olivat painaneet mieltäni. Olin ajatellut paljon sitä, kuinka joidenkin ihmisten elämä päättyy aivan liian aikaisin ja kuinka paljon surua heidän lähtönsä jättää läheisten sydämiin.
Sitten tapahtui jotakin yllättävää.
Kodin nuori alkoi keskustella kanssani opiskelusta. Hän kertoi ajatuksiaan opiskelun tärkeydestä ja siitä, millaiseen ammattiin hän haluaisi tulevaisuudessa valmistua. Hänen puheestaan välittyi selkeä kuva tulevaisuudesta ja suunnitelmista, jotka olivat aivan realistisesti toteutettavissa.
Kuuntelin häntä ja huomasin, kuinka oma mieleni alkoi muuttua.
Hetki sitten olin ollut surullinen, mutta nyt sisälleni tuli ilo. Tuntui aivan kuin pilvien välistä olisi tullut valonsäde.
Tuo kohtaaminen pysäytti minut.
Ilo ja suru kuuluvat elämään.
Suru ei ole se vieras, jonka toivoisimme tulevan kylään. Silti se tulee joskus kutsumatta. Se voi astua elämäämme menetyksen, sairauden, pettymyksen tai jonkin muun vaikean tilanteen kautta.
Ilo taas olisi vieras, jonka toivoisimme olevan aina tervetullut.
Mutta olen miettinyt myös sitä, menettäisimmekö ilon merkityksen, jos elämä olisi aina pelkkää iloa?
Ehkä juuri surun keskellä opimme näkemään ilon aivan uudella tavalla.
Kun olemme itkeneet, osaamme ehkä paremmin arvostaa naurua. Kun olemme menettäneet jotakin tärkeää, opimme ehkä pitämään paremmin kiinni siitä, mitä meillä vielä on. Kun olemme kulkeneet pimeässä, pienikin valonpilkahdus tuntuu erityisen kirkkaalta.
Tuon nuoren kanssa käyty keskustelu oli minulle juuri sellainen valonpilkahdus.
Se muistutti minua siitä, että vaikka ympärillämme olisi surua, elämässä on edelleen tulevaisuutta. On haaveita, suunnitelmia, uusia alkuja ja mahdollisuuksia.
Ja ehkä juuri siinä on yksi elämän suurista opetuksista: surun ei tarvitse saada viimeistä sanaa.
Raamatussa sanotaan:
”Illalla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.”
Psalmi 30:6
Tuo Raamatun kohta ei lupaa, ettei elämässämme olisi iltoja, jolloin itkettää. Niitä tulee. Mutta se muistuttaa siitä, ettei yö kestä ikuisesti.
Aamu tulee.
Vaikka emme vielä tietäisi, milloin se tulee tai miltä se näyttää, Jumala voi tuoda keskellemme uuden ilon ja toivon.
Ehkä meidän tehtävämme ei aina ole löytää suurta iloa. Joskus riittää, että huomaamme pienen valon keskellä pimeyttä.
Yksi nuori, joka kertoo tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Yksi onnistunut koe.
Yksi opiskelupaikka.
Yksi hymy.
Yksi keskustelu.
Yksi hetki, jolloin huomaat, että mieli kirkastuu.
Ne voivat tuntua pieniltä asioilta, mutta joskus juuri pienissä asioissa Jumala muistuttaa meitä siitä, että elämä jatkuu.
Suru saa olla läsnä, mutta se ei saa viedä meiltä toivoa.
Ja kun ilo jälleen saapuu, otetaan se vastaan. Ei itsestäänselvyytenä, vaan lahjana.
Sillä ehkä juuri surun jälkeen ilo tuntuu kaikkein kirkkaimmalta.
Sinua siunaten
Jussi Ärling
