Kohti kutsumustani lastenkotilapsien arkeen

Keskustelimme Väinön kanssa pitkään, ja keskustelun päätteeksi hän kertoi kuulleensa minusta pelkkää hyvää. Hän kiitti minua siitä, miten olin hoitanut tehtäväni Romanifoorumilla kiitettävästi ja huolellisesti. Väinö mainitsi, että Päiväkummun lastenkodissa oli tarve tuntityöntekijöille, erityisesti romanitaustaisille miehille, jotka voisivat toimia roolimalleina lapsille ja nuorille. He tarvitsivat esimerkkejä siitä, että heidän omasta yhteisöstään löytyy ammattilaisia, jotka työskentelevät heidän parissaan. Väinö kysyi, olisinko kiinnostunut kokeilemaan työskentelyä Päiväkummun lastenkodissa.

Mietin asiaa muutaman päivän ajan, sillä en ollut koskaan kuvitellut työskenteleväni lastensuojelussa. Ajatus oli jännittävä ja pelottava – epäilin, olisiko minusta tähän haastavaan työhön, sillä minulla ei ollut aiempaa kokemusta alalta. Lopulta ilmoitin, että olisin valmis kokeilemaan, voisiko tämä olla minun kutsumukseni. Väinö lupasi välittää yhteystietoni Päiväkummun johtajalle. Jaetut kristilliset arvomme lisäsivät kiinnostustani Päiväkummun työtä kohtaan, ja rukoilin pitkään johdatusta ja viisautta, että jos tämä olisi minun paikkani, Jumala osoittaisi sen ja ohjaisi minut oikeaan suuntaan.

Kuusi vuotta on kulunut siitä, kun astuin ensimmäisen kerran Päiväkummun lastenkodin ovesta sisään, ja olen edelleen täällä. Olen saanut tehdä monenlaisia tehtäviä, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään lastensuojelutyön monipuolisuutta ja haasteita laajasti. Aloitin satunnaisena tuntityöntekijänä, mutta huomasin nopeasti, että lastensuojelutyö todella oli minun juttuni. Olen voinut toteuttaa palvelutehtävääni ja kutsumustani Päiväkummun lasten ja nuorten parissa, ja olen kokenut vahvaa Jumalan johdatusta kaikissa työhön liittyvissä asioissa.

Omien haasteellisten kokemusteni ansiosta olen pystynyt kohtaamaan ja ymmärtämään lapsia ja nuoria heidän tunteissaan ja vaikeuksissaan. Olen saanut kääntää omat heikkouteni vahvuuksiksi ja auttaa niiden kautta erityisen haavoittuvassa asemassa olevia lapsia ja nuoria. Romanimiehenä uskon, että lapset ja nuoret tarvitsevat elämäänsä sekä miehiä että naisia, jotka opastavat, osoittavat välittämistä ja lämpöä sekä tarvittaessa asettavat oikeudenmukaisia ja tarkoituksenmukaisia rajoja. Tämä ei kuitenkaan ole sidottu kulttuuritaustaan, vaan sitä voi osoittaa jokainen, ja olenkin erittäin kiitollinen siitä, että meillä on monikulttuurinen henkilökunta, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Koen kuitenkin tärkeänä arvona työssäni sen, että teen työtä oman yhteisöni parhaaksi.

Kun aloitin työni Päiväkummussa, en ajatellut tulevaisuuttani Romano Missiossa tai Päiväkummussa sen pidemmälle. Pian töiden alkamisen jälkeen päätin kuitenkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja hakea ammattikorkeakouluun. Sopivasti haaveeni kulkivat käsi kädessä Päiväkummussa tehtävän työn kanssa, sillä sain opiskelupaikan sosionomiksi (AMK). Sosionomin tutkinto on yksi niistä, jotka lain mukaan pätevöittävät työskentelemään lastensuojelussa. Jatkoin opintojen ohella tuntitöiden tekemistä Päiväkummussa, ja hetken kuluttua minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa lastenkodista. Pian tämän jälkeen sain siirtyä vastaavan ohjaajan tehtäviin.

Täyspäiväisen ja vastuullisen tehtävän yhdistäminen ammattikorkeakouluopintoihin oli haastavaa, mutta kaikesta selvittiin Jumalan ja hyvän työyhteisön avulla. Myös kaksi vahvinta luonteenpiirrettäni – jääräpäisyys ja periksiantamattomuus – auttoivat paljon.

Noin 2,5 vuotta sitten minut nimitettiin kasvatusvastaavaksi. Työni on erittäin monipuolinen ja vaatii sopeutumiskykyä erilaisten tehtävien hoitamisessa arjessa. Huolehdin parhaimmillani 14 lapsen ja nuoren asioista yhdessä heidän omaohjaajiensa kanssa, ja juuri tästä syystä nautin työstäni Päiväkummussa. Mikään päivä ei ole samanlainen; yhden päivän haasteet voivat seuraavana päivänä muuttua iloksi. Työhöni kuuluu paljon paperitöitä, verkostoyhteistyötä ja palavereja vanhempien, omaisten, sosiaalitoimen, koulun ja terveydenhuollon kanssa. Samalla osallistun myös arjen kasvatukseen, ohjaan lapsia ja nuoria, ja annan huomiota niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Vaikka suurin osa työajastani kuluu tietokoneen tai puhelimen äärellä, pidän tietoisesti huolta siitä, että luon jokaiseen lapseen ja nuoreen ainutlaatuisen ja henkilökohtaisen suhteen. Tämä auttaa myös itseäni jaksamaan työssäni paremmin, kun saan kokea heidän kanssaan hyviä hetkiä. Ne hetket, kun joku lapsista huutaa käytävän päästä nimeäni ja pyytää syliin tai haluaa tulla halaamaan, kun juoksen kiireessä pitkin Päiväkummun käytäviä – ne ovat minulle kaikkein tärkeimpiä. Haluan, että jokainen lapsi tuntee, että minä huomioin heidät, kohtaan heidät ja välitän heistä.