Äidin jalanjäljissä – Ammatillinen matkani Päiväkummun lastenkodin johtajaksi

/ , /

Olen Hanna Pekonen, ja olen toiminut Päiväkummun lastenkodin johtajana vuodesta 2010. Ajattelin ensimmäisessä blogissani kertoa, miksi olen hakeutunut alalle ja millä asioilla koen olleen vaikutusta siihen, missä olen nyt.

Vanhempani ovat tunteneet romaneja lapsuudestani asti, ja perheessämme se on ollut luonnollinen asia. Äitini ystäväpiiriin on kuulunut ihmisiä eri kulttuuritaustoista. Meidän kotiimme ovat aina olleet kaikki tervetulleita, ja perhe on voinut olla biologista perhettä laajempi. Lapsuudessani asuimme Hämeenkoskella, ja muun muassa Päiväkummun lapset viettivät meillä aikaa. Silloin ei ollut mitään sopimuksia tuki- tai lomaperheistä, mutta näin jälkikäteen ajattelen sen olleen samankaltaista toimintaa.

Ollessani 12-vuotias äitini työskenteli Lahden perhekodissa ohjaajana. Perhekoti oli silloisen mustalaislähetyksen, eli Romano Mission, ylläpitämä, ja Pirjo ja Tino Varjola toimivat siellä johtajapariskuntana. Saimme viettää paljon aikaa perhekodilla, ja lapset kävivät myös meidän kotonamme. Asuimme samalla kadulla. Teimme myös kivoja yhteisiä retkiä. Muistan kysyneeni eräältä perhekodin ohjaajalta hänen koulutuksestaan, ja hän kertoi olevansa sosiaalikasvattaja. Tuolloin tein päätöksen ammatinvalinnastani ja päätin kouluttautua sosiaalikasvattajaksi, jotta voisin aikuisena työskennellä vastaavassa paikassa.

Äitini esimerkki ja tuki ovat vaikuttaneet syvästi ammatilliseen kasvuuni, ja hänen elämänviisautensa ”Teet parhaasi, se riittää” on kulkenut mukanani läpi urani haasteiden ja onnistumisten.

Päättäväisenä ja määrätietoisena henkilönä tein valintoja sen mukaan, että valmistuin sosiaalikasvattajaksi vuonna 1998. Pidin tiukasti kiinni sosiaalikasvattajan nimikkeestä, vaikka esikoisen odotus, syntymä ja oman kodin rakentaminen osuivat samaan ajankohtaan opiskelujen kanssa. Ajoin päivittäin neljän vuoden ajan Lahdesta Hämeenlinnan kouluun. Silloin koulua käytiin tosiaan joka päivä, eikä ollut tätä nykyistä etäopiskelumahdollisuutta. Jos olisin pitänyt pidemmän äitiysloman, olisin valmistunut automaattisesti sosionomiksi, mutta en halunnut sitä, vaan halusin ehdottomasti sosiaalikasvattajan nimikkeen. Olen edelleen kiitollinen siitä, että opiskelin siihen aikaan, kun opinnoista tuntui saavan enemmän irti kuin nykyään. Neljän vuoden aikana kävimme läpi teoriaa, mutta myös käytännön harjoitteluita oli useita, ja lisäksi oli erilaisia pitkiä projekteja. Opinnot sisälsivät kehityspsykologiaa, sosiaalihuoltoa, lastensuojelulakia ja muita tarpeellisia aiheita.

 

Valmistumisen jälkeen toimin uudessa kodissamme yksityisenä perhepäivähoitajana omalle tyttärelleni sekä samanikäisille kaksosille, ja tein keikkatyötä Lahden kaupungin lastenkodeissa ja turvakodissa. Kun perheemme kasvoi, vuorotyö alkoi tuntua haastavalta, koska mieheni teki myös kolmivuorotyötä. Siksi hakeuduin päiväkotiin erityislastentarhanopettajan ja lastentarhanopettajan tehtäviin. Siellä vierähtikin muutama vuosi käytännön syistä, kunnes lapsuudestani asti tuntemani äitini ystävä Seija Valentin kertoi, että Päiväkummussa haettiin ohjaajaa vakituiseen työhön. Hain paikkaa ja sain sen. Olin niin onnellinen päästessäni lapsuudesta tuttuun paikkaan ja tekemään työtä, johon olin kouluttautunut.

Päiväkummussa työ sujui hyvin, mutta vuorotyö rasitti edelleen perhe-elämäämme, koska mieheni teki yhä vuorotyötä. Onneksi äitini auttoi paljon omien lastemme hoidossa, jotta saimme kaiken järjestymään. Pari vuotta kului nopeasti, kunnes silloinen Päiväkummun johtaja kertoi, että Lahden pienryhmäkodille haettiin johtajaa. Tämä oli sama paikka ja rakennus, jossa äitini työskenteli silloin, kun tein ammatinvalintani. Hain johtajan paikkaa ja minut valittiin tehtävään 30-vuotiaana. Aloitin työni samaan aikaan, kun Tuula Åkerlund aloitti Romano Mission toiminnanjohtajana. Vaativassa tehtävässä sain tukea häneltä sekä Päiväkummun silloiselta johtajalta Helge Haapakoskelta. Samoihin aikoihin Päijät-Hämeen yksityisten lastensuojeluyksiköiden johtajat alkoivat kokoontua vertaistuen merkeissä, ja siitä muodostui erittäin tärkeä tuki ja apu haastavassa työssä.

Ennen kaikkea perheeni tuki minua kaikin tavoin ja ymmärsi, kuinka sitoutunut olin uuteen työtehtävääni. Mieheni esimerkiksi rakensi tiloihin pienen toimiston, jotta pystyin tekemään hallinnollisia tehtäviä rauhassa, ja muut pystyivät käyttämään keittiön pöytää vapaasti. Äitini auttoi edelleen lastenhoidossa, jos päivät venyivät ja mieheni oli töissä. Harmillista oli kuitenkin se, kun sain parin ensimmäisen kuukauden aikana tietää, että pienryhmäkoti oli ollut tappiollinen jo vuosien ajan, ja kyseisessä kiinteistössä ei ollut riittävästi tilaa seitsemälle lapselle. Tämän vuoksi toiminta ei olisi jatkossa taloudellisesti kannattavaa eikä tilallisesti mahdollista. Aloimme mieheni kanssa iltaisin kiertää eri kiinteistöjä löytääksemme uudet tilat, joihin mahtuisi seitsemän lasta. Valitettavasti niin isojen asioiden eteneminen oli hidasta, ja hallitus päätti sulkea pienryhmäkodin tulevan kesän aikana. Tästä alkoivat työtehtävän mukana tuomat haasteet.

Sosiaalityöntekijät suhtautuivat tilanteeseen eri tavoin. Jotkut tunsivat, että olin pettänyt heidän luottamuksensa, eivätkä halunneet ymmärtää, että minun oli pakko toimia hallituksen päätösten mukaisesti. Kannoin kuitenkin vastuuni loppuun asti järjestämällä henkilöstöasiat ja käymällä henkilökohtaisesti viemässä jokaisen lapsen uuteen sijoituspaikkaansa. Viimeisenä työnäni siivosin ja laitoin kiinteistön myyntikuntoon mieheni kanssa. Tämä oli itselleni kova pettymys, sillä olin tehnyt ammatinvalintani juuri kyseisessä kiinteistössä, ja nyt jouduin sulkemaan sen ovet lopullisesti. Toimin Lahden pienryhmäkodin johtajana kymmenen kuukautta, ja tuntui, että olin kohdannut kaikki mahdolliset haasteet, joita johtajan tehtävässä voi tulla vastaan.

Tässä vaiheessa ajattelin, että voisin hetken hengähtää ja olla työttömänä kotiäitinä. Työtarjouksia alkoi kuitenkin tulla jo ensimmäisen viikon aikana, ja pelkäsin ajautuvani jälleen päiväkotiin. Päätin kuitenkin kulkea omaa polkuani ja kävelin Lahden lastensuojelutoimistoon kysymään töitä. Onnekseni pääsin sosiaaliohjaajaksi lastensuojelun avohuollon keskustan alueen tiimiin. Tästä avautui aivan uusi maailma, ja sain nähdä avohuollossa tehtävän työn. Noin vuoden päästä minulle tarjoutui mahdollisuus tehdä sosiaalityöntekijän viransijaisuutta samassa tiimissä. Ilman tätä 2,5 vuoden kokemusta avohuollosta en pystyisi ymmärtämään niin hyvin sosiaalityöntekijöiden tekemää työtä ja eri asioiden vaikutusta heidän päätöksiinsä. Olen todella kiitollinen, että sain kokea myös tämän puolen lastensuojelusta.

Eräänä päivänä toiminnanjohtaja Tuula Åkerlund soitti ja kutsui minut Päiväkummun lastenkodin johtajaksi 1.1.2010 alkaen. En joutunut miettimään päätöstä pitkään, sillä monipuolinen työ sijaishuollossa oli jo aiemmin osoittautunut minulle sopivaksi. Olen toiminut Päiväkummun lastenkodin johtajana vuodesta 2010, ja tämä on ollut ammatillinen ja henkilökohtainen kasvun polku. Työ sisältää jatkuvia haasteita, ja saan laittaa itseni likoon joka päivä. Kaikesta tästä huolimatta työ on erittäin antoisaa ja monipuolista. En muista yhtäkään päivää, jolloin olisin kokenut pitkästymistä, vaan toisinaan laitan kellon soimaan puoli tuntia ennen työpäivän päättymistä, jotta muistaisin siirtää keskeneräiset asiat seuraavalle päivälle. Työ vaatiikin paljon keskeneräisyyden sietokykyä, tilannetajua, vastuuntuntoisuutta ja herkkyyttä niin lasten ja heidän perheidensä kuin henkilöstönkin kanssa. Olen ollut erittäin sitoutunut työhöni, ja se on ollut vuosien ajan iso osa elämääni – voisi sanoa, että elämäntapa. Työni ohella olen päivittänyt koulutukseni sosionomi AMK
ja suorittanut johtamisen erikoisammattitutkinnon Hämeen ammattikorkeakoulussa. Lisäksi minulla on monenlaista täydennyskoulutusta vuosien varrelta. Olemme myös mieheni kanssa toimineet sijaisvanhempina jo 12 vuotta, ja se, jos mikä, on ollut rikkaus koko perheellemme.

Tätä blogia kirjoittaessani istuin äitini vieressä. Olimme saaneet hänet kotiin saattohoitoon. Tarkistaessani tekstiä ja pohtiessani ammatillista kasvua ja tulevaisuutta koen, että äitini esimerkki ja tuki ovat monin tavoin vaikuttaneet siihen, missä olen nyt. Äitini ohjeisti elämän haastavissa kohdissa, että ”Teet parhaasi, se riittää. Kaikki järjestyy.” Äitini ja esikuvani nukkui pois 28.9.2024, juuri ennen kuin lähetin tämän tekstin julkaistavaksi.

Levollisin mielin totean, että Romano Missiossa ja Päiväkummussa on meneillään muutosten vuosi ja sama pätee henkilökohtaisessa elämässäni äitini poismenon johdosta. Edelleen luotan Taivaan Isän johdatukseen ja jätän elämäni ja työtehtäväni Hänen käsiinsä.

Hanna Pekonen
Päiväkummun johtaja
Romano Missio

Kohti kutsumustani lastenkotilapsien arkeen

/ , /
Urani Romano Missiossa alkoi yllättävällä tavalla, kun eräänä päivänä sain puhelun edesmenneltä Väinö Lindbergiltä, joka toimi tuolloin Romano Mission hallituksen varapuheenjohtajana. Olin juuri jäänyt työttömäksi, enkä tiennyt, mihin suuntaisin seuraavaksi. Olin työskennellyt vajaat kaksi vuotta Suomen Romanifoorumilla, mutta määräaikainen työsopimukseni päättyi kesäkuussa. Kesän aikana olin rukoillut johdatusta elämälleni ja miettinyt, missä voisin parhaiten hyödyntää vahvuuksiani, vaikka en vielä tuolloin edes tiennyt, mitkä ne vahvuuteni tarkalleen ottaen olivat.

Keskustelimme Väinön kanssa pitkään, ja keskustelun päätteeksi hän kertoi kuulleensa minusta pelkkää hyvää. Hän kiitti minua siitä, miten olin hoitanut tehtäväni Romanifoorumilla kiitettävästi ja huolellisesti. Väinö mainitsi, että Päiväkummun lastenkodissa oli tarve tuntityöntekijöille, erityisesti romanitaustaisille miehille, jotka voisivat toimia roolimalleina lapsille ja nuorille. He tarvitsivat esimerkkejä siitä, että heidän omasta yhteisöstään löytyy ammattilaisia, jotka työskentelevät heidän parissaan. Väinö kysyi, olisinko kiinnostunut kokeilemaan työskentelyä Päiväkummun lastenkodissa.

Mietin asiaa muutaman päivän ajan, sillä en ollut koskaan kuvitellut työskenteleväni lastensuojelussa. Ajatus oli jännittävä ja pelottava – epäilin, olisiko minusta tähän haastavaan työhön, sillä minulla ei ollut aiempaa kokemusta alalta. Lopulta ilmoitin, että olisin valmis kokeilemaan, voisiko tämä olla minun kutsumukseni. Väinö lupasi välittää yhteystietoni Päiväkummun johtajalle. Jaetut kristilliset arvomme lisäsivät kiinnostustani Päiväkummun työtä kohtaan, ja rukoilin pitkään johdatusta ja viisautta, että jos tämä olisi minun paikkani, Jumala osoittaisi sen ja ohjaisi minut oikeaan suuntaan.

Kuusi vuotta on kulunut siitä, kun astuin ensimmäisen kerran Päiväkummun lastenkodin ovesta sisään, ja olen edelleen täällä. Olen saanut tehdä monenlaisia tehtäviä, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään lastensuojelutyön monipuolisuutta ja haasteita laajasti. Aloitin satunnaisena tuntityöntekijänä, mutta huomasin nopeasti, että lastensuojelutyö todella oli minun juttuni. Olen voinut toteuttaa palvelutehtävääni ja kutsumustani Päiväkummun lasten ja nuorten parissa, ja olen kokenut vahvaa Jumalan johdatusta kaikissa työhön liittyvissä asioissa.

Omien haasteellisten kokemusteni ansiosta olen pystynyt kohtaamaan ja ymmärtämään lapsia ja nuoria heidän tunteissaan ja vaikeuksissaan. Olen saanut kääntää omat heikkouteni vahvuuksiksi ja auttaa niiden kautta erityisen haavoittuvassa asemassa olevia lapsia ja nuoria. Romanimiehenä uskon, että lapset ja nuoret tarvitsevat elämäänsä sekä miehiä että naisia, jotka opastavat, osoittavat välittämistä ja lämpöä sekä tarvittaessa asettavat oikeudenmukaisia ja tarkoituksenmukaisia rajoja. Tämä ei kuitenkaan ole sidottu kulttuuritaustaan, vaan sitä voi osoittaa jokainen, ja olenkin erittäin kiitollinen siitä, että meillä on monikulttuurinen henkilökunta, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Koen kuitenkin tärkeänä arvona työssäni sen, että teen työtä oman yhteisöni parhaaksi.

Kun aloitin työni Päiväkummussa, en ajatellut tulevaisuuttani Romano Missiossa tai Päiväkummussa sen pidemmälle. Pian töiden alkamisen jälkeen päätin kuitenkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja hakea ammattikorkeakouluun. Sopivasti haaveeni kulkivat käsi kädessä Päiväkummussa tehtävän työn kanssa, sillä sain opiskelupaikan sosionomiksi (AMK). Sosionomin tutkinto on yksi niistä, jotka lain mukaan pätevöittävät työskentelemään lastensuojelussa. Jatkoin opintojen ohella tuntitöiden tekemistä Päiväkummussa, ja hetken kuluttua minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa lastenkodista. Pian tämän jälkeen sain siirtyä vastaavan ohjaajan tehtäviin.

Täyspäiväisen ja vastuullisen tehtävän yhdistäminen ammattikorkeakouluopintoihin oli haastavaa, mutta kaikesta selvittiin Jumalan ja hyvän työyhteisön avulla. Myös kaksi vahvinta luonteenpiirrettäni – jääräpäisyys ja periksiantamattomuus – auttoivat paljon.

Noin 2,5 vuotta sitten minut nimitettiin kasvatusvastaavaksi. Työni on erittäin monipuolinen ja vaatii sopeutumiskykyä erilaisten tehtävien hoitamisessa arjessa. Huolehdin parhaimmillani 14 lapsen ja nuoren asioista yhdessä heidän omaohjaajiensa kanssa, ja juuri tästä syystä nautin työstäni Päiväkummussa. Mikään päivä ei ole samanlainen; yhden päivän haasteet voivat seuraavana päivänä muuttua iloksi. Työhöni kuuluu paljon paperitöitä, verkostoyhteistyötä ja palavereja vanhempien, omaisten, sosiaalitoimen, koulun ja terveydenhuollon kanssa. Samalla osallistun myös arjen kasvatukseen, ohjaan lapsia ja nuoria, ja annan huomiota niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Vaikka suurin osa työajastani kuluu tietokoneen tai puhelimen äärellä, pidän tietoisesti huolta siitä, että luon jokaiseen lapseen ja nuoreen ainutlaatuisen ja henkilökohtaisen suhteen. Tämä auttaa myös itseäni jaksamaan työssäni paremmin, kun saan kokea heidän kanssaan hyviä hetkiä. Ne hetket, kun joku lapsista huutaa käytävän päästä nimeäni ja pyytää syliin tai haluaa tulla halaamaan, kun juoksen kiireessä pitkin Päiväkummun käytäviä – ne ovat minulle kaikkein tärkeimpiä. Haluan, että jokainen lapsi tuntee, että minä huomioin heidät, kohtaan heidät ja välitän heistä.

 

Olen Dimitri Theslund, ja asun Lahdessa.
Toimin Päiväkummun lastenkodissa kasvatusvastaavana.