Romanien päivä 8.4. on myös suomalaisen yhteiskunnan peili – näemmekö ongelman vai mahdollisuuden?

8. huhtikuuta vietetään romanien kansainvälistä päivää. Se ei ole pelkkä juhlapäivä – se on maailmanlaajuinen yhteiskunnallinen testi.
Se kysyy meiltä kaikilta – ja erityisesti niiltä, jotka käyttävät valtaa: missä todella menemme yhdenvertaisuudessa, tasa-arvossa ja ihmisarvon toteutumisessa?

Romanien päivä ei ole vain romanien juhla. Se on peili. Se näyttää, keitä todella olemme yhteiskuntana, ja mitä arvoa annamme ihmiselle hänen syntyperänsä perusteella. Se kysyy myös romaniyhteisön jokaiselta jäsentä, mitä itsekukin on tehnyt ja valmis tekemään yhteisen hyvän eteen. Peili kysyy suoraan meiltä kaikilta: näemmekö ongelman – vai mahdollisuuden?

Historia, joka ei ole ohi

Romanit ovat osa Suomen historiaa – yli 500 vuoden ajalta. Se on tarina vainoista, karkotuksista, suljetuista ovista, ja silti myös sitkeydestä ja kulttuurisesta ylpeydestä. Mutta se ei ole vain historiaa. Se on läsnä tässä päivässä – työhaastatteluissa, vuokra-asuntohakemuksissa, koulun käytävillä ja lehtiotsikoissa.

Silti jokaisen väitteen rinnalle löytyy todisteita siitä, että yhteiskunta ei kohtele meitä yhdenvertaisina. Että romaninimi voi edelleen sulkea ovia ennen kuin niitä on ehditty koputtaa. Että meihin liitetään rikollisuus, häiriökäyttäytyminen, aggressiivisuus – ilman mitään muuta perustetta kuin syntyperä. Unohdamme, että Suomessa on 502 Mertsi nimistä henkilöä, ja jokainen heistä ei edusta toisiaan.

”Lopettakaa tappaminen ja muuttakaa omaan maahanne”

Saan tämän tästä kirjeitä ja viestejä, jotka tiivistävät yhteiskunnan jakolinjoja brutaalilla rehellisyydellä. Tässä yksi esimerkki:

“Sanoin jo aiemmin, että parannus on tehtävä heimon perinnerasitteista – murhanhimosta, varkauksista, petoksista… Ennen oli mora, nyt aseet. Teillä on suuri ja järkyttävä sisäinen ongelma.”
“Varatkaa erämaa-alueita tapojenne toteuttamiseksi. Sellaisia, joissa luodeista ei ole vaaraa muille ihmisille.”

Tällaista on olla romani Suomessa vuonna 2025. Tällaisina hetkinä kysyn: onko tämä se tasa-arvon mallimaa, jona Suomea ylpeästi maailmalla esitämme?

Kyllä, meillä on ongelmia ja osa niistä on isojakin – niin kuin jokaisella yhteisöllä

Romaniyhteisössä on sisäisiä haasteita. Meillä on joukko nuoria ja nuoria aikuisia, jotka ovat syrjäytyneet, päihteiden orjia ja joilla ei ole kiinnittymistä yhteiskuntaan tai edes omaan kulttuuriinsa. Meillä on rikollisuutta, huumeita, väkivaltaa. Mutta tiedätkö mitä? Se ei ole pelkästään romanien ongelma. Se on koko suomalaisen yhteiskunnan ongelma ja jopa koko maailman. Se on tulos vuosikymmenten syrjäyttämisestä, pelosta, katseiden välttämisestä ja kohtaamattomuudesta vain joitakin mainitakseni.

Tämä ei tarkoita, että virheitä tulisi selittää pois, ei tietenkään. Voin olla melkoisen hullu mutta en tyhmä. Meidän(kin) pitää katsoa myös itseämme kriittisesti. Meidän(kin) on vahvistettava yhteisön – mutta myös jokaisen yksilön – sisäistä vastuunottoa, kasvatusta, henkistä johtajuutta – ja kyllä, myös rohkeaa puuttumista niihin ilmiöihin, jotka nakertavat meiltä sisältäpäin. Mutta yksikään yhteisö ei nouse ilman liittolaisia. Ilman mahdollisuuksia. Ilman luottamusta ja sitä kuuluisaa “toista mahdollisuutta”, jonka pääväestön nuori saa romania helpommin.

Ratkaisuja on – mutta halutaanko niitä oikeasti?

On helppo osoittaa sormella, jopa minunkin. Vaikeampaa on kysyä, mitä itse voi tehdä. Siksi esitän nyt kysymyksiä, erityisesti vaalien alla:

Miksi romanien oppimisen tuen tarve edelleen ohitetaan koulujärjestelmässä vaikenemalla?
Miksi kulttuurinen lukutaito ei ole velvoittavaa opettajakoulutuksessa, poliisikoulussa tai viranomaisvalmennuksissa?
Miksi työnantajat voivat yhä suodattaa nimen perusteella hakemuksia ilman seuraamuksia?

Me tarvitsemme investointeja – koulutukseen, työllistymiseen, lapsiperheiden tukemiseen, kieleen, kulttuuriin ja yhteisön sisäiseen voimaannuttamiseen. Ja kyllä, tarvitsemme päättäjiä, jotka eivät pelkää olla epäsuosittuja puolustaessaan vähemmistöjen oikeuksia.

Romanit eivät kaipaa sääliä – me tarvitsevat tilaa ja vastuuta

Me emme kaipaa jalustalle nostamista, säälipisteitä, hyväntekeväisyyttä tai juhlapuheita. Me tarvitsemme verbejä ja näkyväksi tulemista. Että meidät kohdataan ihmisinä – ei pelkkinä ongelmina. Me tarvitsemme mahdollisuuksia, joita ei oteta pois ennakkoluuloilla ennen kuin olemme edes saaneet ne käsiimme.

Kulttuurinen erityisyys ei ole uhka – se on voimavara. Mutta sitä ei voi käyttää suojakilpenä rikoksille tai vastuuttomuudelle. Ei yhteisön sisällä, eikä ulkopuolelta. Meidän on rakennettava siltoja – mutta molempien puolien on oltava mukana.

Tasa-arvo ei ole valmis – eikä tule koskaan valmiiksi ilman tahtoa

Romanien kansainvälinen päivä on muistutus siitä, että tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus ovat vielä keskeneräinen matka. Ja juuri nyt, vaalien kynnyksellä, se kysyy meiltä: Millaista yhteiskuntaa me haluamme rakentaa? Oikeudenmukaista – vai vain näennäisesti tasa-arvoista?

”Romanit eivät kaipaa erityiskohtelua – he vaativat yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Ja sitä meiltä odotetaan: rohkeutta katsoa peiliin ja toimia sen mukaan, mitä näemme.”

Kulttuurinen osaaminen ei ole lisätaito – se on ammattitaitoa

Monimuotoistuvassa Suomessa kulttuurinen lukutaito on keskeinen osa asiantuntijuutta. Opettajilla, sairaanhoitajilla, sosiaalityöntekijöillä, papistoilla ja viranomaisilla on vastuu kulttuurisesti sensitiivisestä toiminnasta. Romanikulttuuriin kuuluu omat arvonsa ja logiikkansa – kuten kunnioitus, häveliäisyys ja puhtaus – joiden ymmärtäminen mahdollistaa turvallisen ja kunnioittavan vuorovaikutuksen. Romanit eivät kuitenkaan oleta, että muut oppivat heidän kulttuurinsa ulkoa. He toivovat tulla kohdatuksi ihmisinä. Yksilöinä. Tasavertaisina kansalaisina.

Käyttämätön voimavara

Romanien koulutustaso on kasvanut nopeasti. Yhä useampi nuori romani hakeutuu koulutukseen, rakentaa uraa ja haluaa vaikuttaa. Heissä on valtava määrä potentiaalia – kasvatuksen ja opetuksen asiantuntijoita, kulttuurin ja taiteen tekijöitä, johtajia ja kehittäjiä. Silti moni joutuu pysähtymään työnhaussa sukunimen kohdalla. Syrjintä piiloutuu hiljaisuuteen, katseisiin ja valintoihin, joita ei koskaan perustella ääneen.

Mitä tämä yhteiskunta menettää, kun se ei näe romanien potentiaalia? Vastaus on yksinkertainen: paljon! Sillä emme puhu marginaalista, vaan ihmisistä, joiden panos voisi olla ratkaiseva juuri nyt, kun tarvitsemme osaamista ja uudenlaista ajattelua enemmän kuin koskaan.

Yhdenvertaisuus ei ole vain romanien taistelu – tämä on meidän kaikkien tilaisuus

Romanien kansainvälinen päivä ei ole pelkkä symboli. Se on yhteiskunnallinen muistutus siitä, että emme ole valmiita. Että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät tapahdu itsestään. Että jokaisella on vastuu katsoa peiliin ja kysyä: mitä minä näen – ja mitä olen valmis tekemään? Romanien tarina Suomessa ei ole vain menneisyyttä – se on elävä kertomus kestävyydestä, uudesta alusta ja toivosta. Nyt kysymys kuuluu: rakennammeko yhdessä sen jatkoa?

Romanien historia on meidän historiamme. Heidän tulevaisuutensa on meidän yhteinen tulevaisuutemme.